IHMISET
Ihmiset ovat pääpiirteissään rentoja ja ystävällisiä (niin kuin Suomessakin). Mutta on joitakin tapoja, joihin ei Suomessa törmää. Täällä tuon tuostakin joku on ovella tarjoutumassa töihin tai pyytämässä rahaa. Rajattomasti emme voi palvelusväkeä palkata, mutta muutaman peson voimme heittää sitä tarvitsevalle. Yleisin syy rahankerjuuseen on lähiomaisen sairastuminen. Yleensä kyseessä on äiti. Eikä kenenkään sydän ole niin kovaa kiveä, ettei sairasta äitiä tahtoisi auttaa. En tiedä, mikä näitä täkäläisten äitejä vaivaa, mutta monet tuntuvat olevan sairaita. Ja usein. Summat eivät kylläkään ole suuria, yleensä parin euron luokkaa äidin leikkausta varten. Ihmettelenpä vain, millaisen leikkauksen parilla eurolla saa..
Kroonisen rahapulan aiheuttaa kädestä suuhun -elämäntapa. Monilla on kerran viikossa palkkapäivä, ja silloin ostetaan heti uudet vaatteet. Eihän sitä tiedä, jos huomenna ei vaikka enää ole edes elossa. Siispä parempi käyttää rahat tänään. Ulkonäkö on dominikaaneille tärkeämpi kuin mihin me suomalaiset olemme tottuneet. Täällä ei juuri näe kaupungilla naisia meikeittä, tavis-shortseissa ja ilman korkokenkiä. Kun taas tavallinen näky perjantai- ja lauantai-iltapäivisin on naiset papiljotit päässä kampaamoissa istumassa. Ihan ihailtavaa tuollainen ulkonäöstään huolehtiminen. Toisaalta, jos ulkomuotoon satsattaisiin hiukan kohtuullisemmin, jäisi rahaa sen varalle, jos äiti oikeasti sairastuu.
TYÖ
Työ, niin kuin muukin elämä, otetaan rennosti. Monet toimistovirkailijat lauleskelevat palvellessaan ihmisiä, ja tarjoilijat palvelevat verkkaisesti oli asiakkaita kuinka paljon tai vähän tahansa. Asiakkaisiin suhtaudutaan kuin ystäviin. Esimerkiksi apteekissa minulta on ainakin kaksi kertaa ´farmaseutti´kysynyt "Que quieres mi amor?" (= Mitä haluat rakkaani?).
Monilla ei ole kelloa, ja siksi aikataulut eivät täällä ole niin tärkeitä. Olin varannut kampaamoajan klo 13. Kun saavuin kaksikymmentä minuuttia myöhässä, ei paikalla ollut vielä ketään muita kuin yksi päiväunilta herättämäni vastaanottoapulainen. Lähdin siinä sitten lounaalle. Palasin klo 14.30, silloin oli henkilökuntaa jo runsaammin paikalla, eikä kukaan ollut milläänsäkään mistään. Olen todella tainnut dominikaanistua, sillä kirjoittamani teksti kuulostaa korvissani niin tavanomaiselta, että miksi ihmeessä edes kirjoitan sitä? No, tajuanhan minä, ettei tällaista tapahtuisi Suomessa.
KULTTUURI
Ihanaa on ollut huomata, että täällä raikaa aito dominikaanimusiikki kuluneiden jenkkihittien sijaan. Se sitten raikaakin ja kovaa niin kirkoissa kuin baareissakin. Desibeleistä ei ehkä ole kuultukaan, ainakaan minkäänlaisia rajoituksia ei tunnu olevan. Niin vanhat kuin nuoretkin kuuntelevat merengueta ja bachataa. Se on vähän niin kuin Suomessa kaikki kuuntelisivat Jari Sillanpäätä..
Liikennekulttuuri jaksaa edelleenkin ihmetyttää, vaikka ajan itsekin nykyään kuin dominikaanit. Punainen liikennevalo täällä ajaa samaa asiaa kuin kärkikolmio Suomessa. Stop-merkki tarkoittaa, että risteyksessä on parempi katsoa sekä oikealle että vasemmalle. Valtatiellä joku saattaa ohittaa oikealta puolelta, jos vastaantulevalla kaistalla on ruuhkaa. Ja auton voi nähdä parkkeerattuna keskelle kaistaa, vaikka vieressä olisi pientareella parkkiruutuja vaikka kuinka. Oma lukunsa on käsimerkit, joita en vielä ole kunnolla oppinut tulkitsemaan. Sen tiedän, että jos kuljettaja vatkaa kättä ikkunasta, täytyy hidastaa vauhtia. Ja jos edellä ajava nostaa sormensa pystyyn, hän on ehkä aikeissa pysähtyä. Tavanomaista on myös laittaa vilkku vasemmalle, kun aikoo pysähtyä tien oikeaan reunaan.
Tässä päällimmäiset ajatukseni elämänmenosta tällä puolen maapalloa. Saa nähdä, millainen kulttuurishokki iskee, kun piakkoin pääsemme Suomeen!
