MATKALLA OMAVARAISTALOUTEEN

No nyt on viimeisetkin, elämäni ensimmäiset itse kasvattamani tomaatit syöty. Kyllä niitä riittikin! Kuudesta taimesta saimme noin sata tomaattia. Luulin, että tuotettuaan hedelmät, kasvi kuihtuu ja kuolee, mutta vielä mitä: taimet alkoivat taas kasvaa ja uusia tomaatin poikasia killuu jo tusinoittain oksilla. Tukikeppejä yritän lisätä sitä mukaa kuin vartta kertyy.

Uutta tomaattisatsia odotellessa olemme joutuneet keskelle paprikasesonkia. En olisi arvannut, millaista satoa saadaan yhdestä paprikasta otetuista siemenistä. Miehen nyrkin kokoiset vihreät paprikat odottavat vielä punastumista, mutta olen käyttänyt niitä jo runsaasti kaikkeen täällä kokkaamaani ruokaan.

Myös istuttamani melonit ja kurpitsat ovat muutamassa päivässä nousseet jo taimelle. Seuraavaa satoa odotan kuitenkin joko kirsikkatomaateilta tai jo kukkimaan puhjenneilta kurkuilta. Saa nähdä, kummat ehtivät ensiksi. Ei tässä voi kuin kummastella! Naapuritontin työmiehetkin jo kysyivät, kasvatanko vihanneksia myyntiin. Olenko ollenkaan se sama ´puutarhuri´, joka ei männä kesänä onnistunut saamaan yhden yhtäkään perunaa nousemaan..

VESIPUTOUSTEN LUMOISSA

Dominikaanisessa tasavallassa ei osata markkinoida. Saari on pullollaan mitä upeimpia luonnonihmeitä, mutta niistä tietävät vain harvat ja vahingossa paikalle eksyvät. Missä tahansa muualla olisi bussilasteittain japanilaisia Canonit kaulassa, ja paikalliset nyhtäisivät turisteilta tukkukaupalla pesoja oheistuotteita myymällä. Kyse ei ole siitä, etteikö täällä haluttaisi turisteja maan autenttisuutta pilaamaan. Keneltä tahansa kysyy, kaikki sanovat pitävänsä turisteista.

Meiltä reilun tunnin ajomatkan päässä, keskellä vehreää viidakkoa, solisee 27 vesiputousta. Sinne opastamassa seisoo valtatien varressa yksi ainoa auringon haalistama, pienellä präntätty kyltti. Vaikka ystäväni Outin (joka täällä juuri oli meitä pari viikkoa viihdyttämässä) kanssa olimme tietoisia kyltin olemassa olosta, silti pyyhälsimme ohi.

Emme todellakaan tienneet, mitä vastassa odotti. Kuvittelimme katselevamme kauniita maisemia, kuuntelevamme veden solinaa, valokuvaavamme lintuja, nautiskelevamme eväitä ja jos oikein siltä tuntuu, pulahtavamme virkistävään veteen. Yllätys oli aikamoinen, kun meidän käskettiin jättää KAIKKI tavaramme autolle ja pukea uimapuvut, kypärät ja kelluntaliivit. Sitten vain oppaan käsipuolessa virtaavia jokia ylittämään, kunnes saavuimme ensimmäiselle putoukselle. Silloin meille valkeni, että nähdäkseen vesiputoukset, täytyy uida voimakkaassa vastavirrassa, kiipeillä paljaita kallioseinämiä ja pyngertää itsensä putousten läpi oppaan kiskoessa käsistä ja huutaessa kuohujen läpi ohjeita, mikä jalka minnekin täytyy asettaa. Maasto on juuri sitä, millaiseksi se on aikojen kuluessa veden virtauksesta muokkautunut. Kaivinkoneet eivät ole kajonneet maisemaan, ja siksipä turvakaiteilla varustettuja ohituskaistoja ei ole.

Kun putoukset oli kiivetty ylös, paluumatka alas oli nopea. Lilluimme virran mukana ja vesiputoukset laskimme liukumäkeä. Leuka rintaan, nyrkit yhteen, käsivarret tiiviiksi paketiksi vartaloon kiinni ja hupsista, näin sitä mennään! Suvantokohdissa tasasimme hetken hengitystä. Suurimmat putoukset saattoi myös hypätä. Kypärän, turvaliivin ja jykevän oppaamme ansiosta hommassa ei varsinaisesti ollut mitään vaaraa. Pikkuruhjeen sain olkapäähän ja kerran kolautin pääni kallioseinään. Onneksi oli kypärä. Kiersimme tällä kertaa seitsemän putousta. Ensi kerralla menen varmasti kaikki 27. Jos saa valita, tutustun tästä lähtienkin eteen sattuviin luonnonihmeisiin kokemalla ja tekemällä, pelkän katselemisen sijaan.

YLLÄTYS, YLLÄTYS

Pahaa avistamatta istuskelin toissapäivänä ulkoterassilla lueskelemassa kahvikupposen kanssa, kun yhtäkkiä pöydälle laskettiin pienen pieni koiranpentu! Noin 10cm x 20cm otus oli kuulemma yllätyslahja minulle. Que pasó?!

Olin juuri päivää tai kahta ennen maininnut, että en erityisemmin pidä koirista, ja että meille riittää yksi Gina-koira. Mutta kun tämän karvapalleron näin, sydämeni suli kuin jäätelö Karibian auringossa (=matkalla kaupasta kotiin jäätelöstä pirtelöksi, kuten olen saanut tuta..)

Pentu on poika ja sai nimekseen Piki. Piki on pikkuinen ja aivan musta, vain tassun päissä vähän valkoista. Piki nukkuu paljon, syö keittämääni kaurapuuroa sormustimellisen kerrallaan ja pissaa lattialle vartin välein. Gina ja Piki ystävystyivät heti. Iso koira vahtii pikkuista herkeämättä ja pikkuinen yrittää purra isompaa nenästä. Ja jos selän kääntää, niin jo on pikkukoiran pää isomman suussa. Ihan vain varmuuden vuoksi emme koirakaksikkoamme ilman valvovaa silmää jätä. Mutta jos Pikistä tulee Ginan kaltainen vahtikoira, ei meillä ole täällä mitään hätää. :)

HYVÄ SUOMI!

Eilen istuskelimme naapurikylän Cabareten rantaravintolassa illastamassa. Juttelimme siitä, kuinka vähän meitä suomalaisia täällä Dominikaanisen pohjoisrannikolla asuukaan. Ties mitä muuta juuri sillä hetkellä höpöttelimme, kun kohdallemme pysähtyi suomalainen pariskunta kuultuaan tuttua kieltä. Alunperin Pohjanmaalta lähteneet, nykyisin Ruotsissa asuvat Maire ja Ari istahtivat pöytäämme, ja siinä yhdessä ihmettelimme, kuinka ihanaa on kuulla suomen kieltä! He olivat kuukauden mittaisella lomalla tyttärensä ja dominikaanivävynsä luona.

Täällä kun päivät mongertaa espanjaa ja englantia, tuntuu ihmeelliseltä saada sanottavansa sanotuksi äidinkielellä. Vertailimme kokemuksiamme tästä kummallisesta saaresta, mainostimme suomalaista mentaliteettia ja päivittelimme dominikaanista elämänmenoa. Loppujen lopuksi päädyimme kuitenkin siihen, kuinka samankaltaisia suomalaiset ja dominikaanit pohjimmiltaan ovat.

Kun tänään uudet ystävämme tulivat meille vierailulle, tuntui kuin olisimme tunteneet heidät aina. Istuimme suuren ruokapöytämme ääressä kahvia juoden ja leipomaani omenapiirakkaa syöden. Paikalla oli Mairen ja Arin lisäksi heidän tyttärensä Milena, vävynsä Angel sekä suomenruotsalainen Teresia dominikaanimiehensä kanssa. Keskustelu polveili sujuvasti suomen, ruotsin, englannin ja espanjan välillä. Kukin meistä taisi käyttää kutakin kieltä ja puhua toistemme päälle niin kuin maassa on tapana.


Ehkä siksi, koska meitä suomalaisia on niin vähän, tunnemme niin tiiviisti kuuluvamme yhteen. Tuskin britit tai saksalaiset näin paljon innostuvat tavatessaan maanmiehiään ulkomailla. Täällä jopa arkkivihollisemme ruotsalaiset tuntuvat, jos eivät nyt ihan siskoilta ja veljiltä, niin serkuilta ainakin!