JOULUHÄSSÄKKÄ

Runsaasta joulukoristelustamme huolimatta joulu täällä ei tunnu samalta kuin Suomessa. Suurin syy on ehkä tuttujen rutiinien puuttuminen. Ei ole naapurin metsiä, joista käydä sahaamassa kuusia, ei hautausmaita kynttilämerineen, ei lanttulaatikoita kello 12. Ja ennen kaikkea, ei joulurauhan julistusta. Siksi kai meilläkin oli jouluaattona aikamoinen hyörinä. Kotiapulainen lakaisi lattioita, puutarhuri kantoi pudottelemiaan kookospähkinöitä, pakkasimme tavaroitamme Panaman-matkaa varten ja siinä samalla yritin saada stereoista kuulumaan Händelin Messiasta.

Kaikesta huolimatta pääsimme matkaan, ja ensimmäinen etappi oli kaupunki nimeltä Santiago. Käveleskelimme kaupungilla ja muistuttelimme toisiamme jouluaatosta. Armoton jet lag pakotti minut päiväunille illalla kello 6. Neljän tunnin nokosten jälkeen emme sitten meinanneet löytää paikkaa nauttia jouluillallista. Kaikki olivat sulkeneet ravintolansa jo aiemmin illalla. Aioimme jalkautua etsimään jotakin katukioskia kinkkuvoileivän toivossa, mutta hotellivirkailija sanoi sen olevan liian vaarallista. Parempi oli ottaa taksi ja hurauttaa ainoaan avoinna olevaan ravintolaan. Niin teimme ja saimme vatsamme täyteen. Hotellissa avasimme pienet joululahjat ja nautiskelimme parvekkeella lämpimästä jouluyöstä sekä Fazerin joulusuklaasta.

Joulupäivän aamuna (klo 11) menimme katoliseen messuun. Messu noudatteli samaa kaavaa kuin luterilaisessa kirkossa Suomessakin, vain musiikki oli toisesta maailmasta. Hartaiden urkujen tilalla oli sadan dollarin syntikka, jolla ´kanttori´säesti liturgisia lauluja lattarityyliin. Tietysti koneellisten rytmikomppien siivittämänä. Tuppasi hymyilyttämään.

HUURTEESTA HELTEESEEN

Nyt se on todistettu: kuukauden mittainen kunnon pakkanen yhdistettynä runsaaseen kerrokseen puhdasta pakkaslunta on juuri sopiva mitta talvelle. Talsittuani puolen metrin hangessa, lapioituani kuutioittain lunta kadun varsilta ja värjöteltyäni milloin minkäkin asteisessa pakkasessa ei lähteminen ollut kovinkaan haikeata. Toki rakastan talvea, mutta metri lunta auton katolla ei kiireessä naurata. Noustessani Seutulassa lentokoneen portaita suorastaan nautiskelin järkyttävästä viimasta, joka tunkeutui takkini alle ja korvista suoraan aivoihin.


Välietappi matkalla Karibialle vei minut saksalaisille joulumarkkinoille Müncheniin. Miten sieviä olivatkaan kranssit ja kuusenkoristeet ja himmelit ja tilpehöörit; olisin voinut ostaa jokaiselta kojulta jotakin. Kolmekiloa ylipainoisen käsimatkakapsäkkini sanelemana haksahdin ainoastaan punavalkoruudulliseen kuusenkoristekangassydämeen. Lumikaaoksen aikaansaama jatkolentoni viivästyminen antoi minulle ilmaiseksi kahden tunnin ylimääräisen odotusajan lentokentällä. Istuin paikallani tekemättä mitään ja ihmettelin sitä, miten ihanaa on vain olla.


Seuraava 10 ja puolen tunnin lentolegi sujui leppoisasti syöden ja nukkuen. Jos jostakin elämässä olen erityisen kiitollinen, niin kunnon unen lahjoista. Jalat koukkuun penkille, pää polviin ja sieltä se uni saapuu. Virkistyneenä saavuin kello yksi toiseen kotimaahani. Vastassa odottivat kaksi villisti pomppivaa koiraa ja yksi lähes yhtä villisti pomppiva mies.
Joulu se oli saapunut tännekin. Talomme oli venetsuelalaisen sisustajan jäljiltä suloisessa paketissa kuin kuusenkaramelli. Decoration oli runsas, suorastaan ylenpalttinen. Suomessa tällaista pidettäisiin pröystäilynä, mutta täällä ihmiset käyvät läheisestä hotellista iltakävelyllä ihmettelemässä meidän joulukoristeluamme. Kyllä nyt elimäkeläisen Höökinkin jouluvalot kalpenisivat!