Tänä iltana viihdytimme itseämme menemällä leffaan. Pätkä oli amerikkalainen hömppärakkauskomedia naimisiinmenosta. Leffa itsessään oli hauska ja tarpeeksi lyhyt, mutta erityisen hauskan siitä teki ulkoelokuvalliset elementit.
Katsojia salissa oli ehkä parisenkymmentä, mutta he pitivät mekkalaa ja showta ainakin parinsadan edestä. Jatkuvasti jollain soi kännykkä, johon tietysti vastattiin, eivätkä puhelut jääneet mitenkään lyhyiksi. Välillä joku nousi seisomaan edessämme ottaakseen paidan tai huivin pois päältään. Ihmiset juttelivat, kommentoivat ja nauroivat ääneen, ja aina välillä joku yritti tiukoin shhhh -komennoin vaientaa melua. Kaiken lisäksi naapurisalin toimintaelokuvan ääniraita kulkeutui seinien läpi meidänkin iloksemme. Tämän kaiken lisäksi meidän elokuvan äänet olivat niin hiljaisella, että tekstityksen espanjankin ymmärsi paremmin kuin huonosti kuullun englannin.
Niin kuin kaikessa, elokuvissakin on täällä tietty vapaus. Siksi minäkin häpeilemättä räpsin kuvia. Eikä kukaan sanallakaan kommentoinut salamavalojen välkettä. Päin vastoin, muutkin alkoivat ottaa kuvia esimerkistäni. Analyysini tästä kaikesta: dominikaanit eläytyvät ja reagoivat elokuvien tapahtumiin avoimemmin ja äänekkäämmin kuin suomalaiset.
Kotimatkalla tajusin taas olevani aikamoinen dominikaani, kun näin stopmerkin ja huomasin ihmetteleväni, mitä se tarkoittaa. Siis sitä, että pitääkö minun nyt tässä pysähtyä vai ei. En pysähtynyt. Melko pian sen jälkeen ajoimme tuoreen kolarin ohi. Täytyy ehkä itsekin vähän skarpata.
