ILONAIHETTA AAMIAISPÖYDÄSSÄ

Koska elämän onni koostuu pienistä ilon aiheista, tämän kertainen blogikirjoitukseni kertoo yhdestä tomaatista. Eikä mistä tahansa tomaatista, vaan elämäni ensimmäisestä itsekasvattamastani tomaatista!

Aamulla tapani mukaan käyskentelin pihamaalla ja totesin yhden tomaatin olevan sopivan kypsä poimittavaksi. Nappasin sen mukaani ja näppäsin parisenkymmentä valokuvaa jälkipolville todistusaineistoksi. En ole ennen tiennyt, että tomaatit voivat tuoksua, mutta tämä tuoksui huumaavasti. Ja mikä taivaallinen maku! Ihan kuin mansikoita olisi syönyt! Raikkaan makea, eikä tippaakaan vetinen. Maistoin ehkä myös auringon paisteen ja lämmön. Tai sitten se oli se lisä- ja torjunta-aineiden puutos, mikä teki tomaatistani niin herkullisen, parhaan ikinä.

YSTÄVÄNPÄIVÄ ELOKUVATYYLIIN

Ehkä muillekin on käynyt sama kuin minulle usein Suomessa: suunnittelen aikovani satsata johonkin ihan tosissani, mutta tilanteen tullen livahdankin siitä, mistä aita on hiukkasen matalampi. Selvemmin sanottuna: aion koristella juhliin talon juuri niin kuin sisustuslehdissäkin tehdään, viimeisen päälle, mutta sitten ajanpuutteen tai saamattomuuden vuoksi tyydynkin vain siivoamaan pahimmat ryntteet kaappiin ja vaihtamaan pöytäliinan.

Tänä vuonna päätin satsata Ystävänpäivään oikein kunnolla! Koska täällä tätä aikaa on, voi vaikka koko päivän keskittyä pelkästään kynttilöiden asettelemiseen. Valitettavasti valokuviin ei millään saa tallennettua tunnelmaa ja valaistusta täydellisesti, mutta ehkä niistä jotain osviittaa saa.

Katoin matalan pikkupöydän valkoisine pöytäliinoineen ulos uima-altaan viereen ja asettelin kasan tyynyjä istuimiksi. Tottakai astiat katelautasia myöden ja serveteissä sydämiä. Kynttilöitä sinne tänne ja jouluvalot sydämen muotoon pöydän ympärille. Taustamusiikiksi pehmojazzia tuikkivan tähtitaivaan alla.

Menú oli seuraava: Alkuruoaksi parsakeittoa ja patonkia con valkosipulivoi (kaikki tottakai itsetehtyä!) Pääruokana lohta lime-ranskankermakastikkeessa ja perunamuusia. Jälkiruoaksi suklaasydämiä kermavaahdolla. Juomana kuohuviiniä ja kuplavettä. Kaikki onnistui mainiosti, vaikka nyt itse joudunkin kehaisemaan.

Illallisen jälkeen seuralaiseni alkoivat pelata jalkapalloa ja minä hain tanssikavaljeerikseni porrasharjan. Juhlat jatkuivat pitkään ja kaikilla oli hauskaa!

TILANNEKATSAUS KASVIMAALTA

Puutarhureiden sanotaan olevan onnellisimpia ihmisiä maailmassa. Voin uskoa sen, seuratessani oman puutarhani kasvua siementen itämisestä ruokalautaselle asti. Se on prosessi, joka vaatii kärsivällistä luonnetta ja jokapäiväistä uutteruutta. Jos ei ihan pikkutarkoiksi heittäydytä, olen selvinnyt aika hyvin sekä pitkäpinnaisuuden että ahkeruuden kanssa. Viimeisin ilonaiheeni on kuvassa kukkiva ruusu. Ostin taimen kuukausia sitten, ja melko pian se osoitti nääntymisen merkkejä. Vaan sinnikkäästi taistellen olen saanut sen jälleen kukkimaan!

Suurin ylpeyden aiheeni on kuitenkin tomaattipuskat, joiden oksilla juuri laskin killuvan 70 puolivalmista tomaattia! Nyt enää tarvitsisi selvittää, koska sato kuuluu korjata. Kuka tietää, poimitaanko tompsut puoliraakoina ja annetaan kypsyä ikkunalaudalla, vai annetaanko niiden rauhassa punastua ennen poimintaa?

Salaatti ei ota itääkseen, ehkä siksi, että koira möyhentää penkin tasaisin väliajoin. Salaattia odotellessamme syömme runsaasti persiljaa, joka kasvaa vimmatusti sitä enemmän mitä enemmän sitä syömme. Ja kunhan kaikki 24 paprikapensastamme alkavat tuottaa hedelmää, meillä taitaa olla paprikaa ruokana joka päivä..

ELINAN KEITTIÖSSÄ

Minusta on tullut oikea keittiöihme! Saatan yks´kaks´tuosta vaan leipasta pari leipää. Ja kaupassa tottuneesti nappaan aina muutaman paketin voita, munia, ranskankermaa, jauhoja, taloussuklaata, tuorejuustoa ja sokeria, jotta leivontavalmius ei herpaantuisi hetkeksikään.

Entisessä elämässäni leivontaa suunniteltiin aina päivä tolkulla. Itse asiassa leivoin vain silloin, kun oli tulossa vieraita. Pullaa kerran vuodessa, laskiaisena. Ei kai normaali-ihmisellä ole töiden, kotitöiden ja harrastusten takia aikaa hengailla keittiössä odottamassa taikinan kohoamista. Ja jos tarve on vain se kaksi pullaa, miksi leipoa puolen litran taikina. Sitä paitsi, lähikadun kahvilasta saa nopeasti ja näppärästi uunituoretta muutamalla eurolla. Täällä niitä lähikadun kahviloita on turha haeskella. Kerran ostin supermarketista pullaa, josta löytyi hius.

Valitettavasti sellainenkin taito kuin leipominen pitää opetella. (Ellei ole jauhopeukalo ihan syntyjään.) Noin puolet leipomuksistani onnistuu hyvin tai kohtuullisesti, puolet menevät suoraan roskiin, jos koiralle ei kelpaa. Täällä meillä on kaasuliesi, jonka käyttöä opettelen vieläkin. Alkuun poltin kaikki pohjasta, nykyään pysyttelen annetuissa paistoajoissa. Toinen haaste on leivonta-aineet. Täältä ei esimerkiksi saa kermaviiliä, jota olen Suomessa tottunut käyttämään kaikkeen. Netistä googlaan reseptejä, joiden ainesosia sitten yritän soveltaa ja korvata muilla, toisinaan kohtalokkain seurauksin. Kolmas haaste on juuri nuo internetistä löytyvät reseptit unsseineen, cupseineen ja puntineen. Ja silloinkin, kun leivon supi-suomalaisesta ohjeesta, joudun mittaamaan desilitrat cup-mitalla.

Kun itseluottamus leipomiseen kasvaa, alkaa soveltaa reseptejä ja silloin kasvaa myös riski epäonnistua. Kaksi kertaa olen kutsunut naapurit meille kahville ilmoittamalla, että olen leipomassa kakkua, tulkaa maistamaan. Molemmat kerrat ovat olleet päätyä katastrofiksi. Ensimmäisen kakun pohja paloi. Lisäksi se takertui leivinpaperiin, joka olikin wax paperia. Halkaisin, paloittelin ja räävin kokoon vähiten palaneet pohjan osat ja sain kuin sainkin tehdyksi kakun. Siitä tuli hyvin pieni, mutta makoisa! Toisella kertaa pohja oli jäänyt raa´aksi, aikaa vieraiden tuloon 20 minuuttia. Kaahasin autolla saksalaiseen elintarvikekauppaan, jossa olin nähnyt valmiita piirakkapohjia, samoja, joihin olen joskus turvautunut Suomessakin. Niiden parasta ennen -päiväys näytti menneen kolme viikkoa sitten. Sieltä suoraan supermarkettiin, ja jäätelöaltaan kautta kotiin. Onneksi vieraat olivat vähän myöhässä ja söivät Magnum-puikkonsa mukisematta.

Leipominen on yllätyksistä huolimatta hauskaa. Ja todella hauskaa silloin, kun joku onnistuu oikein hyvin. Syntymäpäivälahjaksi saamani Kitchen Aidin avulla olen oppinut tekemään niin hyvän pizzapohjan, että parempaa ei saa italialaisesta ravintolastakaan!

APUA!

En ole hukkuneet sateeseen, vaikka edellisestä blogikirjoituksestani onkin vierähtänyt aika paljon aikaa. Kuten kaikki luova, myös kirjoittaminen vaatii vastapainoksi taukoa. Voi elää elämää muodostamatta jatkuvasti ympäröiviä tapahtumia painokelpoisiksi virkkeiksi. Tänään sitten tapahtui sellaista, joka taas pakotti minut rakkaaksi käyneen miniläppärini kimppuun.

Kaikki unelmoivat voivansa joskus auttaa köyhiä. Tänään minun unelmani toteutui. Paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön johtaja Tonya pyysi minua mukaansa viemään köyhille lapsille koulutarvikkeita. Jaoimme lapsille pussit, jotka sisälsivät lyijykyniä, kumeja, vihkoja, teroittimia, värikyniä ynnä muuta. Täkäläiset koulut ovat avoimia kaikille, mutta koulutarvikkeet täytyy jokaisen kustantaa itse. Lukuisilla köyhillä perheillä ei ole sen tähden varaa laittaa lapsiaan kouluun. Siksi Tonya joukkoineen on liikkeellä, ettei koulunkäynti jäisi kynistä ja vihkoista kiinni. Lahjoitusvaroin lapsille hankitaan koulutavaroiden lisäksi vitamiineja ja lääkkeitä. Järjestö toimii yhteistyössä paikallisen hienostohotellin kanssa. Hotellivieraita rohkaistaan tuomaan mukanaan käytettyjä lastenvaatteita, kenkiä, koulureppuja ja urheiluvälineitä, jotka kerätään ja säännöllisin väliajoin viedään lava-autolla köyhille.

Fiksusti keksitty: tässä on kätevä kanava avun perille viemiseen. Kuka tahansa turisti voi halutessaan pakata rantahepenien ja sandaalien väliin parikymmentä pikkupakettia puuvärejä tai nipullisen ruutuvihkoja, jättää hotelliin, ja kuten tänään sain olla todistamassa, apu menee lyhentämättömänä perille. Jos Tonyan kaltaisia puuhanaisia olisi vähänkin enemmän, kuinka helposti apua voitaisiin viedä kaikkialle, missä sitä tarvitaan!