En ole hukkuneet sateeseen, vaikka edellisestä blogikirjoituksestani onkin vierähtänyt aika paljon aikaa. Kuten kaikki luova, myös kirjoittaminen vaatii vastapainoksi taukoa. Voi elää elämää muodostamatta jatkuvasti ympäröiviä tapahtumia painokelpoisiksi virkkeiksi. Tänään sitten tapahtui sellaista, joka taas pakotti minut rakkaaksi käyneen miniläppärini kimppuun.
Kaikki unelmoivat voivansa joskus auttaa köyhiä. Tänään minun unelmani toteutui. Paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön johtaja Tonya pyysi minua mukaansa viemään köyhille lapsille koulutarvikkeita. Jaoimme lapsille pussit, jotka sisälsivät lyijykyniä, kumeja, vihkoja, teroittimia, värikyniä ynnä muuta. Täkäläiset koulut ovat avoimia kaikille, mutta koulutarvikkeet täytyy jokaisen kustantaa itse. Lukuisilla köyhillä perheillä ei ole sen tähden varaa laittaa lapsiaan kouluun. Siksi Tonya joukkoineen on liikkeellä, ettei koulunkäynti jäisi kynistä ja vihkoista kiinni. Lahjoitusvaroin lapsille hankitaan koulutavaroiden lisäksi vitamiineja ja lääkkeitä. Järjestö toimii yhteistyössä paikallisen hienostohotellin kanssa. Hotellivieraita rohkaistaan tuomaan mukanaan käytettyjä lastenvaatteita, kenkiä, koulureppuja ja urheiluvälineitä, jotka kerätään ja säännöllisin väliajoin viedään lava-autolla köyhille.
Fiksusti keksitty: tässä on kätevä kanava avun perille viemiseen. Kuka tahansa turisti voi halutessaan pakata rantahepenien ja sandaalien väliin parikymmentä pikkupakettia puuvärejä tai nipullisen ruutuvihkoja, jättää hotelliin, ja kuten tänään sain olla todistamassa, apu menee lyhentämättömänä perille. Jos Tonyan kaltaisia puuhanaisia olisi vähänkin enemmän, kuinka helposti apua voitaisiin viedä kaikkialle, missä sitä tarvitaan!
