THE BANAANI

Tätä päivää on odotettu. Päivää, jolloin saamme maistaa oman puutarhamme banaania ensimmäistä kertaa. Tänään se vihdoin koitti, kun puutarhurimme ilmoitti suurimmassa tertussa killuvan yhden kellastuneen banaanin. Tähän asti olemme olleet aina Suomessa, kun banaanitertut pitkän odotuksen jälkeen ovat olleet kypsiä syötäväksi. Koska banaanipuu oli päättänyt kasvattaa hedelmänsä aidan yli naapurin puolelle, oli terttu viisainta leikata hyvissä ajoin ennen kuin pitkäkyntiset ohikulkijat nappaavat sen matkaansa. Sen markkina-arvo hedelmätorilla on melkoinen: 150 banaania, joista jokainen maksaa 5 pesoa, tekee yhteensä 750 pesoa (15 euroa)! Toki emme itse aio kaikkia sataa viittäkymmentä banaania poskeemme pistellä, vaan jaamme niitä banaaninnälkäisille ohikulkijoille ja ystävillemme.
Niinpä leikkasin terävällä veitsellä sen ainoan jo lähes tarpeeksi kellastuneen banaanin syötäväksi. Intensiivisen valokuvaussession jälkeen, fanfaarien soidessa taustalla sitten kuorin banskun ja söimme sen.
WAU! Mikä herkullisuus, mikä maku! Voi olla, että tämä pitkäaikaisen unelmamme toteenkäyminen herkisti makuhermomme äärimmilleen, mutta kyllä tämä bansku oli maailman paras! Nyt onkin oikea hetki nauttia, sillä kohta edessä olevien banaanipirtelöiden, banaanipiiraiden, grillattujen banaanien, pilkottujen banaanien, banaania kokonaisena, banana con qual quiera, uunibanaanien ynnä muiden jälkeen ei ehkä aivan heti teekään mieli banaania. Viva banana!
(Kuriositeettina mainittakoon, että tämä blogiteksti sisältää sanan ´banaani´eri muodoissaan 21 kertaa.)

MINUSTAKO HEVOSTYTTÖ?

Mikä olisikaan sopivampi paikka maailmassa toteuttaa kliseitä kuin karibialainen saari. Kun kuutamouinnit tähtitaivaan alla, kynttiläillalliset hiekkarannalla ynnä muut on jo koettu, koittaa aika toteuttaa seuraava: ratsastus rannalla.
Niinpä tässä menneenä päivänä vieraidemme kanssa järjestimme itsemme hevosen selkään. Suomessa tuskin pääsee ensimmäisellä ratsastustunnilla suoraan maastoon laukkaamaan, mutta täälläpä pääsee. Vieläpä ilman saappaita ja kypäriä. Sen verran aloittelijoita kun olimme, tyydyimme hulmuavien hiusten ja hameiden sijaan trikoisiin ja ponnareihin.
Kun alkuun päästiin, ei meitä meinannut pysäyttää mikään. Ravasimme täyttä laukkaa (joo-o, kyllä niin voi tehdä!) valkealla hiekkarannalla juuri niin kuin elokuvissa! Ne trikoot ja ponnari ehkä aavistuksen himmensivät tunnelman aitoutta, mutta eivät paljoa. Sen sijaan, kuka arvaisi, että höyhenenkeveästä liitelystä ratsun selässä saa niin kipeän takapuolen! Kunhan tästä vain toivun, lähden heti uudestaan. Ensi kerralla auringonlaskun aikaan ja hulmuavassa hameessa...

APINOITA VIIDAKOSSA

Meille päin on hiljattain avattu uusi tutustumisen arvoinen kohde: Monkey Jungle. Sen perustivat amerikkalaiset tukeakseen haitilaisten ja köyhien dominikaanien hammas- ja terveydenhuoltoa. Tulot käytetään alueelle rakennetun klinikan toimintaan. Sen palvelut ovat ilmaisia.
Liikuttavaa, mutta myös hauskaa, sillä varainkeruu koostuu lipunmyynnistä Karibian pisimpään zip line -köysirataan! Niinpä mekin haitilaisten hampaiden inspiroimina keräsimme kokoon yhdeksän hengen porukan ja lähdimme testaamaan huimapäisyyttämme.


Turvallisuuden tunnetta lisäsi tieto siitä, että koko radan oli suunnitellut, rakentanut ja testannut suomalainen insinööri. Itseasiassa hän sattui olemaan juuri paikalla ja tuli meidän oppaaksemme. Kiinnitimme valjaat ja hihnat ja kypärät, saimme muutamat ohjeet, mitä tulee tehdä ja minkä tekemistä pitäisi välttää, ja ei kun menoksi. Ihan hiukkasen hirvitti. Mutta kun ensiksi vaijerin varaan halusi 7-vuotias, hänen peräänsä 72-vuotias, kyllähän minäkin selviäisin. Ja selvisinhän minä. Kyyti oli aivan mahtavaa! Leijailimme vaijeri toisensa jälkeen satoja metrejä taivaalla, lähes pilviä hipoen. Lopussa piti muistaa vähän jarruttaa nahkahanskalla tyylikkään alastulon varmistamiseksi. Vaikka vauhti hurjimmillaan kiihtyi jopa 80km/tunnissa, oli liitely suurimmalta osin vauhdikkaan leppoisaa. Maisemiakin ehti ihailla. Yhdessä välissä piti hypätä 17 metriä syvään luolaan. Matkantekoa hidastamassa oli kuitenkin vaijeri, joka jarrutti niin, että katkenneilta luilta vältyttiin.

Leijailun ja lounaan jälkeen meidät päästettiin apinahäkkiin. Tai ei se mikään häkki ollut, vaan viihtyisä trooppinen keidas, jossa eleli 13 pientä apinaa. Nämä vekkulit pikkuotukset hyppelivät olkapäillemme ja syliimme ja tulivat hakemaan herkkupaloja, joita tarjosimme lautasilta. Kylmännahkeat pikkuvarpaat nappasivat pähkinän tai hedelmäpalan ja sitten veijari kiipesi pään päälle herkkuansa nakertamaan. Kotona tarkistin, josko joku olisi piiloutunut käsilaukkuuni. Ei ollut. Aika kiva olisi tuollainen pikkuinen lemmikkiapina!

JOULUPUKIN KELKASSA (=veneessä)

Emme jääneet Panamalle, vaikka blogissani ei olekaan tapahtunut mitään sitten viime kerran. Minulta pääsi unohtumaan salasana, mutta jostain muistini syövereistä se on taas putkahtanut esiin. Joulu meni jo, mutta mitäs siitä. Joululahjoja voi antaa joulun jälkeenkin. Meillä oli mahdollisuus hypätä panamalaisen pariskunnan Antonion ja Glennysin veneeseen viemään maaseudun köyhiin kyliin joulupaketteja lapsille. Panamaa ennen joulua koetelleet rankkasateet ja tulvat olivat tehneet tuhojaan, ja monilta olivat tuhoutuneet talot ja riisi- ja hedelmäsadot sen seurauksena. Jostakin talosta oli kuollut 400 kanaa.

Antonion isä oli aikoinaan alkanut viedä joulutervehdyksiä Bayano-järven rannalla sijaitseviin kyliin. Nyt kun isä on jo vanha, poika päätti jatkaa perinnettä. Hän oli hankkinut säkeittäin leluja, pelejä ja palloja sekä muovikasseittain ruokaa. Kulkuvälineenämme oli vene, sillä kunnollisia teitä vuoristoisella ja köyhällä maaseudulla lähellä Kolumbian rajaa ei juuri ole. Niinpä ajoimme moottoriveneellä järvenselkää pitkin ja pysähdyimme aina, kun huomasimme jonkun tönön rannalla.

Reissusta mieleeni jäi eräs harvahko puutönö pienen niemen nokassa. Mietin, millaista olisi asuminen siellä. Ylös auringonnoustessa, banaaninviljelyä, puutarhanhoitoa, eläinten ruokkimista, istuskelua verannalla ja nukkumaan auringon laskiessa. Vähän niin kuin elämä täällä Sosuassa. :)

PANAMALAISTA PUUHASTELUA

Kohta 10 päivää Panamassa on vietetty ja aika palata kotiin. Tällä kertaa ihana loma ei pääty arkeen ja pakkaseen, vaan rento meno saa jatkua Sosuassa. Tämä on ehkä tarpeen, sillä kahtena yönä unissani olen ollut menossa liturgisen soiton tenttiin. Siis siihen, jonka juuri sain tehtyä ennen lähtemistäni tänne. Huomionarvoista on, etteivät nämä unet ole olleet painajaisia. Kaikenlisäksi tähän viimeisimpään yölliseen tenttiini sain tutut tehtävät. Joka tapauksessa lepoloma Panamalla tuli tarpeeseen. Enää en tarvitse yhdeksän tunnin yöunien höysteeksi kolmen tunnin päikkäreitä heti aamiaisen jälkeen.

Armas aviomieheni oli ottanut meille saman hotellihuoneen koko matkamme ajaksi. Hotelli on hieno, enkä halua kuulostaa kiittämättömältä, mutta olin suunnitellut reissaavamme sinne sun tänne naapurivaltioita myöden. Sen sijaan päädyimme tekemään päivä- ja puolipäiväretkiä lähiseudun kiinnostaviksi katsomiimme kohteisiin. Tällä tavoin säästyimme ramppaamiselta ja roudaamiselta ja lepoloma on vapaasti saanut täyttää tehtävänsä.

Eräänä kauniina päivänä hyppäsimme laivaan, joka johti meidät kuvankauniille Tabogan saarelle. Löysimme saarelta aution poukaman, jonne kristallinkirkas, kimalteleva vesi oli kuljettanut tonneittain simpukoita. Ihastuksissani keräilin kauneimpia, lajittelin niitä värien mukaan ja lopulta valitsin mukaani kaikkein valkeimmat ja hienoimmat.



Yhden päivän (ja vähän toista) shoppailimme hervottoman kokoisessa ostosparatiisissa. Saadakseen kuvan pytingin laajuudesta, riittää, kun niputtaa Itiksiä yhteen kolme. Siellä shoppaili myös lukuisia intiaaneista periytyneitä Kuna Yala -heimolaisia perinteisine kostyymeineen. Jututin erästä naista. Ihan mahtavaa, kun voi täällä ties missä jutella ihmisten kanssa ja tulla ymmärretyksi. Markkinoilta ostin perinteisen käsintehdyn pussukan kolmella dollarilla, sillä ilman sitä ei valokuvauslupaa olisi herunut.

Yksi unelmistani sai täyttymyksensä, kun pääsin seikkailemaan sademetsään. Talsimme kuumankosteassa metsässä otsa ja selkä märkänä. Välillä pysähdyimme kuvaamaan järkälemäisiä puita juurakoineen, muurahaisarmeijan muuttotalkoita sekä puissa hyppeleviä pikkuruisia titi-apinoita. Oli itsekin ihan pakko vähän roikkua liaaneissa.