Liikuttavaa, mutta myös hauskaa, sillä varainkeruu koostuu lipunmyynnistä Karibian pisimpään zip line -köysirataan! Niinpä mekin haitilaisten hampaiden inspiroimina keräsimme kokoon yhdeksän hengen porukan ja lähdimme testaamaan huimapäisyyttämme.
Turvallisuuden tunnetta lisäsi tieto siitä, että koko radan oli suunnitellut, rakentanut ja testannut suomalainen insinööri. Itseasiassa hän sattui olemaan juuri paikalla ja tuli meidän oppaaksemme. Kiinnitimme valjaat ja hihnat ja kypärät, saimme muutamat ohjeet, mitä tulee tehdä ja minkä tekemistä pitäisi välttää, ja ei kun menoksi. Ihan hiukkasen hirvitti. Mutta kun ensiksi vaijerin varaan halusi 7-vuotias, hänen peräänsä 72-vuotias, kyllähän minäkin selviäisin. Ja selvisinhän minä. Kyyti oli aivan mahtavaa! Leijailimme vaijeri toisensa jälkeen satoja metrejä taivaalla, lähes pilviä hipoen. Lopussa piti muistaa vähän jarruttaa nahkahanskalla tyylikkään alastulon varmistamiseksi. Vaikka vauhti hurjimmillaan kiihtyi jopa 80km/tunnissa, oli liitely suurimmalta osin vauhdikkaan leppoisaa. Maisemiakin ehti ihailla. Yhdessä välissä piti hypätä 17 metriä syvään luolaan. Matkantekoa hidastamassa oli kuitenkin vaijeri, joka jarrutti niin, että katkenneilta luilta vältyttiin.
Leijailun ja lounaan jälkeen meidät päästettiin apinahäkkiin. Tai ei se mikään häkki ollut, vaan viihtyisä trooppinen keidas, jossa eleli 13 pientä apinaa. Nämä vekkulit pikkuotukset hyppelivät olkapäillemme ja syliimme ja tulivat hakemaan herkkupaloja, joita tarjosimme lautasilta. Kylmännahkeat pikkuvarpaat nappasivat pähkinän tai hedelmäpalan ja sitten veijari kiipesi pään päälle herkkuansa nakertamaan. Kotona tarkistin, josko joku olisi piiloutunut käsilaukkuuni. Ei ollut. Aika kiva olisi tuollainen pikkuinen lemmikkiapina!
