MUISTOISSA ON HYVÄ ELÄÄ

Vaikka palasimmekin jo tänne pakkasiin, on pakko sinetöidä onnistunut lomamatkamme vielä viimeisellä blogikirjoituksella. Totaalinen maisemanmuutos lämmitti sekä ulkoista että sisäistä olemustamme. Oli taas ihana käydä siellä ´kotona´ kääntymässä ja toteamassa, että sen kaltainen elämänmeno sopii meille edelleen. Ajatukset on kai suunnattava tarmokkaasti kaikkeen täällä olevaan, mutta haave seuraavasta reissusta siintää mielessä.
Kovin ikävä tulee epäilemättä Ginaa, joka riemastui taas kerrassaan nähdessään meidät. Oma hauvelimme ja kaksi lainakoiraamme olivat onnesta sekaisin, kun oli talo täynnä lenkittäjiä, pallonpelaajia, rapsuttajia ja innokkaita ruokkijoita.
Toisinaan pelit olivat jopa niin vauhdikkaita, että palloa saatiin metsästää milloin naapurin aidan takaa, milloin katolta.

Suurin surunaihe on se, että pikkukoiraamme Pikiä emme ponnisteluistamme huolimatta onnistuneet löytämään. Ehkäpä Piki on koirien taivaassa tai sitten jossakin hyvässä kodissa hellässä huolenpidossa. Ja mistä sitä tietää, vaikka joku huomaisi "Se perdió un perro" -ilmoituksemme ja joku ihana päivä toimittaisi koiran meille ehjänä takaisin. Ainakin kaikki tapaamamme ihmiset olivat hyvin empaattisia kadonneen koiran johdosta ja lupasivat tehdä kaikkensa sen löytymiseksi.

Viimeistä iltaa Sosuassa vietimme legendaarisessa Waterfront -ravintolassa tunnelmoiden. Kuten kuvasta näkee, saimme lomamme aikana nauttia auringon loimotuksesta kerrassaan kovasti! Ja vaikka periaatteessa sadekausi oli jo alkanut, emme tainneet kastua kuin kerran. Siis sateesta. Kaikesta muusta altaassa ja meressä polskuttelusta sen sijaan jatkuvasti. Nyt on enää suloisen siloiset jalkapohjat muistuttamassa silmiinkantamattomista hiekkarannoista ja niillä vietetystä laatuajasta.

NAUTINNOLLISIA HETKIÄ

Viimeisiä päiviä lomastamme viedään. Yritämme kaikin tavoin nauttia kaikesta, mistä pohjolan pakkasissa voimme vain uneksia. Eilen pakkasimme eväskorin ja kipaisimme lähibiitsille pilvettömän taivaan innoittamana.
Ah, miten ihanaa. Lilluimme meren aalloissa, snorklasimme, heittelimme koirille keppejä, lueskelimme Pirkkaa ja pokkareita, sekä tietysti nautiskelimme piknik-eväitämme. Saldo tästä kolmen tunnin rantareissusta on kovasti punoittava iho meillä jokaisella. Tulipa taas aliarvioitua aurinkovoiteiden suojakertoimet. 10 ei siis edelleenkään riitä moneksi tunniksi caribialaisessa auringossa.

Ennen ravuksi muuntautumistamme ehdimme onneksi nauttia paikallisesta rentoutumiskeinosta, hieronnasta. Haimme tänne meille pari hierojanaista, jotka vuoronperään käsittelivät meistä itse kunkin. Ja voin sanoa, että käsittely oli taivaallisen ihanaa.

LA LOMALLA

Kiertomatkamme eräänä päivänä olimme ajaneet jo ties kuinka monta tuntia, tavoitteena Minches -niminen kylä ennen auringonlaskua. Hikinen päivä oli verottanut voimia itse kultakin, ja toivoimme löytävämme jonkun ihanan hotellin, mieluiten sellaisen, jonka suihkusta tulee lämmintä vettä. Saapuessamme kaupungin laitamille huomasimme tien varressa plakaatin, joka mainosti hotellia nimeltään La Loma. Vitsailimme (olimme kyllä tosissamme), että tuo olisi juuri etsimämme hotelli, ainakin mikäli nimi on enne. Ylhäällä kukkulalla siinsi kaunis valkoinen rakennus, ja huokailimme, että voi kun tuolla saisimme tänä iltana kallistaa päämme.

Kruisailimme ympäri kaupunkia katsellen sopivaa paikkaa, josta kysyä yösijaa. Kaikki hotellit olivat pimeänä, siis todennäköisesti suljettuja. Joku taisi olla auki, mutta parhaat päivänsä jo ajat sitten nähnyt. Pysäytimme erään Colmadon (=kioskikauppa) kohdalle ja kysyimme paikallisilta, josko he tietäisivät jonkun hyvän, aukiolevan hotellin. Ajo-ohjeet olivat seuraavat: tätä tietä suoraan eteenpäin loppuun asti, sitten vasemmalle, ja missä näkyy paljon mopoja, siitä sitten oikealle. Ja sitten kehoitettiin kysymään lisäohjeita vastaan tulevilta. Hmm.. eihän siinä sitten muuta kuin matkaan. Taisimme saada myös oppaan, sillä kovasti tutunnäköinen mopoilija kaahasi edellämme ikään kuin tietä näyttäen. Kun saavuimme kohtaan, jossa olisi pitänyt alkaa kysellä lisäopastusta, mikäs se siinä edessä killottikaan: La Loma -hotellin mainoskyltti! Ja mitä vielä, se ohjasi meitä suoraan kohti kukkulaa ja sen kaunista, valkoista rakennusta! Tie hotelliin kiemurteli kukkulan kylkiä ja oli paikkapaikoin todella jyrkkä. Toiveet lämpimästä suihkusta kyllä karisivat, kun näimme tien varrella ihmisten vinssaavan kaivosta vettä päniköihin. Emmeköhän me kylmälläkin vedellä itsemme saa huuhdottua.

Niin saavuimme La Lomaan. Oli kuulemma kaupungin hienoin hotelli. Sen kunniaksi otimme oikein sviitin, johon mahduimme koko porukka. Kolme makuuhuonetta, olohuone, iso parveke ja kylpyhuone, jonka suihkusta tuli lämmintä vettä. :) Näkymät parvekkeelta olivat huikaisevat. Alhaalla kaupunki valoineen ja sen takana auringonlaskun viimeisissä säteissä kylpevä meri. Illastimme hotellin ravintolassa ja sitten oikopäätä tutimaan.

Taisimme nukkua hyvin, sillä heräsimme hiukkasta ennen auringonnousua, juuri sopivasti ihastelemaan uutta, kauniisti alkavaa päivää. Ihana rauhallinen aamu, jonka auringonnousussa naisväki intoutui aamuvoimisteluun. Parveke kylpi raikkaassa vuoristoilmassa, joka oli yön aikana laskenut ainakin +25 asteeseen. Miten virkistävä tapa aloittaa uusi päivä. Aamiaisen jälkeen autoon, ja taas matka jatkui. Kyllä La Lomalla olisi pidempäänkin viihtynyt!

HALVAKSI TULI

Vasta matkusteltuamme umpidominikaanisilla alueilla olen tajunnut, kuinka kauan voi ravintolassakäynti viedä aikaa. Pikaruokapaikoissakaan ei settiä saa suoraan tiskiltä, vaan asiakas ohjataan pöytään, odotellaan hetki, ensin kysellään juomat, sitten ruoat, odotellaan tovi, sitten tuodaan juomat, sen jälkeen odotellaan, sitten ruoat, sitten pyydetään lasku, taas odotellaan ja tasarahan puuttuessa odotellaan vielä vaihtorahoja. Kuvitelkaa, että Mäkkärissä asiointi veisi joka kerta puolitoista tuntia.

Näin jälkikäteen hauska insidenssi hitaan ravintolaillallisen ruumiillistumisesta sattui viime viikolla Bayahibe -nimisessä kyläpahasessa. Ilta Karibianmeren rannalla oli mitä ihanin, ravintola mitä tunnelmallisin ja auringonlasku ja hiekkarannalle katettu illallispöytä mitä romanttisin. Tankkasimme menua edestakaisin, osaamatta päättää mitä herkkua italialaisesta keittiöstä tilaisi. Jahkailun maailmanmestarina päätin porukkamme viimeisenä, että nautiskelisin lohta ja parsaa.

Odotimme ruokia todella kauan. Niin kauan, ettei sitä voisi kukaan uskoa todeksi. Sitten saapuivat ensimmäiset annokset. Ne tulivat lapsille, Petralle ja Samille. Oudonnäköistä mössöä. Kai ihan maistuvaa kuitenkin, sillä lapset söivät annoksensa mukisematta. Sitten taas odottelimme. Reilun ajanjakson päätyttyä saapui seuraava lautanen. Sen sai Taija. Kalaa, joka maistui kuulemma homeelta. Taas odottelimme. Alkoi pirskottaa vettä, joten siirryimme rannalta ravintolan suojaan. Seuraavat lautaset tulivat miehille, jäähtynyttä pastaa, samaa mössöä kuin lastenkin lautasilla ollut, hienonhienoja hiutaleita lohesta. Pienen odotuksen jälkeen saapui minun lautaseni. Pastaa ja samoja lohihiutaleita ja pieneksi silputtua parsahötöä. Itsekään en ole mikään gourmet-kokki, mutta en olekaan hakeutunut ravintola-alalle. Ammattilaiselta odottaisi hiukan ripeämpää ja maukkaampaa suoritusta. Ja annoksia edes suht´koht´yhtäaikaa pöytäseurueelle.

Tarjoilijan hakiessa lautasiamme, kysäisimme mistä maasta kokki on. Haitista, ai miten niin? No sitä vain, että ruoka ei ihan vastannut odotuksiamme. Siihen saimme rehellisen selityksen: aito italialaiskokki oli ottanut aamulla hatkat ja tuuraajaksi oli värvätty haitilainen keittiöapulainen! Tarjoilija oli silminnähden harmissaan puolestamme. Oli maistanutkin jokaista ruokalaatua, jotta se olisi edes jotakuinkin kelvollista asiakkaille pöytään tarjoiltavaksi. Ruoasta meidän ei tarvinnut mitään maksaa ja meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi seuraavana iltana uudestaan. Yritimme lohduttaa apeaa tarjoilijaa kehumalla miten mukava tunnelma ravintolassa on, mutta hän ei uskonut sen riittävän kun kerran illalliselle oli tultu.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, kukaan ei sairastunut! Jätimme kunnon tipit ja toivotimme mukavat illanjatkot. Jälkeemme jäi kaksi muuta suurta pöytäseuruetta odottamaan tilaamiaan sapuskoja. Minkähänlainen katastrofi siellä illan edetessä kehittyi..

REISSUSSA MADVENTURESIN MALLIIN

Viisi viimeistä päivää olemme ajelleet ympäri Dominikaanista tasavaltaa. Keskiviikkoaamuna starttasimme auton ja lähdimme matkaan tietämättä, mitä reissu tuo tullessaan. Ja sehän toi vaikka mitä. Satoja ellei tuhansia kilometrejä kuoppaista tietä, ennennäkemättömiä maisemia, sekasortoisia kaupunkeja, pikkuruisia kyliä, päämäärätöntä haahuilua, kartan ja kompassin tiivistä tutkailua ja riemastusta siitä, kun sittenkin löysimme perille.

Kaikenlaista koimme, mutta ihmeellisintä silti oli lukuisat rikkoutuneet sillat. Niitä oli ainakin neljä-viisi reittimme varrella. Yhtäkkiä tie vain oli poikki ja siinä sitten mietittiin korvaavaa joenylityskeinoa.
Jos vettä ei ollut syvälti, saattoi sen ylittää ronskin kaasujalan turvin.
Reittiä emme sen kummemmin suunnitelleet, vaan ajoimme sinne minne fiilis veti. Fiilis veti jopa sellaiselle tielle, joka karttaan oli merkitty poluksi. Sekä auto että kuski että takapenkkiläisten sisuskalut joutuivat aika kovalle koetukselle. Jos ennen ajattelimme, että kotiimme johtava tie on kuoppainen, niin nyt se tuntuu tasaiselta kuin vauvan poski. Arvaahan sen, mitä moisesta höykytyksestä seuraa: rengasrikko.
Vararengas saatiin tilalle hyvinkin joutuisasti paikalle pysähtyneen mieskaksikon voimin, mutta sopivankokoisen normaalirenkaan löytäminen olikin haasteellisempi juttu. Ties kuinka monet gomerot kierrettiin ennen kuin löytyi tarpeeksi iso rengas, hintaan 6 euroa. Siinä samalla vaihdatimme sitten toisenkin eturenkaan, ihan vain varmuuden vuoksi.

Mitä tästä reissusta opimme: vaikka ilta alkaa pimetä, eväät lopussa, mutkikas ja kuoppainen tie jatkuu ja jatkuu, kohta alkaa sataa, hotellin tapaistakaan ei ole näkynyt viimeiseen 50 kilometriin eikä ketään ihmistä missään, suomalaisella sisulla ja seikkailumielellä pääsee kyllä pitkälle.

LIU LAU LASKIAISTA

Laskiaisen perinteikäs vietto sujuu aivan hyvin myös +30 asteen ilmastossa. Hernesoppa on mitä mainioin hellepäivän lounas, varsinkin jos se on terästetty valkosipulilla ja kunnon tujauksella pippuria.

Eikä laskiainen ole mitään ilman kunnon laskiaispullia, joten niitä leivottiin sitten kunnon läjä. Vähän arvelutti pullataikinan teko, kun viime kerrasta on aikaa vissiin tasan vuosi. Mutta täällä kuumuudessa taikinakin kohoaa hyvin, että kunnialla hommasta selvittiin. Paistoaika piti tuplata, kun kaasu-uunissa lämmittelevät pullat olivat 12 minuutin jälkeen vielä kalman kalpeita. Maku kuitenkin ratkaisee, ja se oli hyvä!

Päivän kohokohta oli kuitenkin laskiaismäenlasku. Lumisten rinteiden puuttuessa nykäisimme simmarit jalkaan ja kipaisimme naapuriin venäläisten rakentamaan vesipuistoon. Kun ei ole vähään aikaan (ehkä kymmeneen vuoteen) vesiliukumäissä laskenut, oli tämän päiväinen huikea kokemus. Minun suosikkiratani oli punainen: nopea ja kurvikas.
Nyt on mentävä herkuttelemaan vielä yhdellä laskiaispullalla, sillä eikös se laskiainen aloita paaston?

KAAPPIEN KEVÄTSIIVOUS

Kotona matkavalmisteluiden keskellä mietiskelin jotain konkreettista keinoa olla jollakin tapaa avuksi jollekin maanjäristyksestä kärsineelle haitilaiselle, kun nyt kerran olimme matkalla siihen ihan naapuriin. Ideat olivat niukat. Ei täältäkään noin vain voi lähteä kaaoksen keskelle muutaman vaatepussukan kanssa. Siinä lähtötohinoissa koko asia sitten unohtui, kunnes täällä heti ensimmäisen päivän iltana avasin englanninkielisen uutislehden. Sosuan keskustassa sijaitseva joku toimisto pyytää ihmisiä käymään läpi vaatekomeronsa, astiakaappinsa ja varastonsa, kaivamaan kaikki kelvollinen mutta tarpeeton tavara esiin ja toimittamaan heille, jotta he voivat toimittaa ne sitten Haitiin apua tarvitseville. Siinä se on: mitä konkreettisin keino auttaa! Ihmiset pääsevät eroon turhasta roinasta ja se ´turha roina´ menee varmasti tarpeeseen.

Ainut haittapuoli asiassa on se, että täällä kaikenlaista tavaraa on meillä itsellämmekin aika vähän. Aikoinaan muutimme tänne parin kapsäkin kanssa, joista suurimman tilan vei saunan kiuas. Toki lyhyessäkin ajassa kaappeihin kertyy kaikenlaista, joista nyt on sitten aika luopua.

Aloitin vaatekaapistani. Saldo: yksi hame ja kaksi t-paitaa. Ei riitä, pakko käyttää tehokkaampaa seulaa. Pari omatekemää hamosta lisää, yhdet shortsit, yhdet caprit ja pari paitaa. Nämä ehkä jo kehtaisi viedä. Entä muuta. Muutama kynttilänjalka olisi. Taitaisivatpa olla ihan yhtä tarpeettomia Haitissa. Kakkuvuokia minulla on paljon, siispä joku sellainen pakettiin. Ja aina muutama kippo ja kupponen liikenee. Sitten on vielä yksi mekko, josta en ole ihan varma.. Se on kyllä aika uusi ja ihan kiva, tosin en kertaakaan ole sitä käyttänyt, ei istu oikein hyvin, mutta mukavantuntoinen kangas.. Ei ole helppoa tämä haitilaisten auttaminen. Päätän mekon kohtalon aamulla. Tai viimeistään iltapäivällä, kun lähden viemään pakettia sinne Sosuaan. Täytyy kai ennen sitä vielä vilkaista kuvia järistysalueelta ja sitten päättää kuka tarvitsee ja mitä.

PAKKASESTA PAAHTEESEEN

Täällä sitä taas ollaan! Elinan päivänä hyppäsimme lentokoneeseen ja matkustimme Lontoon kautta tänne kakkos(tai ykkös?)kotiimme. Matkaseuraksi saimme Uusikummun iloisen perheen. Kahden viikon päästä olisi palattava Suomeen, mutta jo nyt olemme vilautelleen mahdollisuutta jättää paluuliput käyttämättä. Tuntuu ihan siltä kuin edelleen asuisimme täällä.

Suunnitelmissa on kaikenlaista laskiaisen vietosta viidakkoseikkailuihin. Nähtäväksi jää, millaisiin seikkailuihin tässä oikein päästään. Jos jotakin täällä on opittu, niin se, ettei elämää voi suunnitella. Päivät otetaan sellaisina kuin ne saadaan, ja tehdään sitä mikä hyvältä tuntuu!

Kotimme on entisellään, mitä nyt Suomessa olomme ajan täällä asustaneen poikamiehen jäljiltä hmm...miten sen nyt sanoisi...kaipaa naisen kädenjälkeä. Tosin, nyt jo muutaman päivän ahkeran jynssäyksen jäljiltä taas jo ihan kelpo kunnossa. :)

FELIZ DIA DE SAN VALENTIN

Ystävänpäivää edeltävänä iltana illastimme Cabaretessa. Siellä dominikaanimuusikot kiertelevät ravintoloissa tarjoutuen soittamaan illallisseurueille musiikkia pientä korvausta vastaan. Tällä kertaa kohdalle osui niin hyvä bändi, että palkkasimme trion seuraavaksi päiväksi meille kotiin luomaan juhlatunnelmaa ystävänpäiväämme.

Niinpä sitten herkuttelimme pallogrillin antimista ja siinä samalla laitoimme jalalla koreasti. Musiikkityylejä niin kuin tanssityylejäkin oli lukuisia; tuli taas keksittyä ihan uusia askelkuvioita boleroon, bachataan, salsaan, merenqueen ja muihin lattareihin. Hikihän siinä pääsi pukkaamaan, joten juhlat muuntuivatkin seuraavaksi allasbileiksi.

Harrastimme kunnon tovin ´pidä pallo ilmassa´ -joukkueurheilulajia näin Olympialaistunnelmissa. Kaikkein vakavimmin peliin suhtautui Gina, joka ei uskaltautunut itse veteen, mutta kuono ojossa seurasi herkeämättä pallon liikettä haukkuen ja vinkuen kuin paraskin erotuomari. Sääntö numero yksi oli siis pitää pallo altaan reunojen sisäpuolella, jottei se joutuisi parempiin suihin. Koiramme on erittäin viehättynyt kaikkiin maailman palloihin ja tuntee vastustamatonta vetoa saada omia ne itselleen.

Ystävänpäivämme päättyi sitten mutakakkuun ja kermavaahtoon, ja yhdeksän maissa kaikki kömpivät peteihinsä. Paitsi minä. Taitaa olla tämä dominikaaniaika juurtunut jonnekin selkäytimeen.