Viisi viimeistä päivää olemme ajelleet ympäri Dominikaanista tasavaltaa. Keskiviikkoaamuna starttasimme auton ja lähdimme matkaan tietämättä, mitä reissu tuo tullessaan. Ja sehän toi vaikka mitä. Satoja ellei tuhansia kilometrejä kuoppaista tietä, ennennäkemättömiä maisemia, sekasortoisia kaupunkeja, pikkuruisia kyliä, päämäärätöntä haahuilua, kartan ja kompassin tiivistä tutkailua ja riemastusta siitä, kun sittenkin löysimme perille.
Kaikenlaista koimme, mutta ihmeellisintä silti oli lukuisat rikkoutuneet sillat. Niitä oli ainakin neljä-viisi reittimme varrella. Yhtäkkiä tie vain oli poikki ja siinä sitten mietittiin korvaavaa joenylityskeinoa.Jos vettä ei ollut syvälti, saattoi sen ylittää ronskin kaasujalan turvin.
Reittiä emme sen kummemmin suunnitelleet, vaan ajoimme sinne minne fiilis veti. Fiilis veti jopa sellaiselle tielle, joka karttaan oli merkitty poluksi. Sekä auto että kuski että takapenkkiläisten sisuskalut joutuivat aika kovalle koetukselle. Jos ennen ajattelimme, että kotiimme johtava tie on kuoppainen, niin nyt se tuntuu tasaiselta kuin vauvan poski. Arvaahan sen, mitä moisesta höykytyksestä seuraa: rengasrikko. 
Vararengas saatiin tilalle hyvinkin joutuisasti paikalle pysähtyneen mieskaksikon voimin, mutta sopivankokoisen normaalirenkaan löytäminen olikin haasteellisempi juttu. Ties kuinka monet gomerot kierrettiin ennen kuin löytyi tarpeeksi iso rengas, hintaan 6 euroa. Siinä samalla vaihdatimme sitten toisenkin eturenkaan, ihan vain varmuuden vuoksi.Mitä tästä reissusta opimme: vaikka ilta alkaa pimetä, eväät lopussa, mutkikas ja kuoppainen tie jatkuu ja jatkuu, kohta alkaa sataa, hotellin tapaistakaan ei ole näkynyt viimeiseen 50 kilometriin eikä ketään ihmistä missään, suomalaisella sisulla ja seikkailumielellä pääsee kyllä pitkälle.
