CACAO-COMPANY OY

Olen astunut omavaraistaloudessani taas askeleen eteenpäin. Sain muutama viikko sitten suomalaiselta Ritvalta kaakaon hedelmiä ja päätin kokeilla kaakaotehtailijan elämää. Olen tästä niin innostunut, että aion ehkä pian alkaa suklaatehtailijaksi.


Halkaisin kaakaot ja kaivoin ´pavut´ulos kuoresta. Sitten levittelin pavut ulos matolle aurinkoon kuivumaan. Yöksi toin ne sisään, jottei huolella paahtamani pavut kostuisi aamukasteesta. Minun lisäkseni myös muurahaiset olivat erittäin innostuneita pavuistani.


Nyt ihanat kaakaopapuni ovat lopulta kuivatut ja valmiit syötäväksi. Joka ikinen aamu kuorin muutaman pavun ja rouhin sen sisällön itse tekemäni jugurtin höysteeksi. Rouhe tuoksuu ja maistuu ihan suklaalta! Ja googlatkaapa huviksenne kaakaon valmistus tietääksenne, miten valtavasti antioksidantteja ja muita elimistölle elintärkeitä ravintoaineita nämä superpavut sisältävät!

YLLÄTYS AUTIORANNALLA

Tämä maa yllättää kerta toisensa jälkeen. Sieltä sun täältä saattaa löytää jotakin kerrassaan ihmeellistä ilman, että siitä olisi minkäänlaisia mainoskylttejä juuri missään. Kun meiltä päin ajelee sata kilometriä Naguan suuntaan ja jatkaa Playa Entradan ohi kääntyen vasemmalle hiekkaiselle kärrypolulle, väistelee suurimpia kuoppia, painaa kunnolla kaasua ennen kuin jumahtaa pehmeään hiekkaan, jatkaa eteenpäin vielä siitäkin, mistä moni jo kääntyisi takaisin, päätyy lopulta satumaiselle palmujen reunustamalle virkistysalueelle.
Ystäväni Outin kanssa päädyimme tuon keitaan siimekseen muutamaksi päiväksi. Olimme sen hotellin ainoat asiakkaat, ja meitä palvelemassa oli aseistetun vartijan lisäksi ystävällinen ja hössöttävä hotellin manageri, kaksi iloista tarjoilija-siivoojaa, ahkeria puutarhanhoitajia sekä hiljainen hevosmies.

Katsastimme hotellin kaikki huoneet, joista valitsimme kaikkein ihanimman. Sen takapiha johti suoraan uima-altaalle ja sieltä meren rantaan. Huolellisesti hoidetussa puutarhassa käyskenteli vapaana hevosia, lehmiä ja kanoja poikineen. Kukkokin oli, mutta maan tapojen mukaan kiekui vasta aamuyhdeksältä. Hotellin ravintola oli mielenkiintoinen. Sieltä saattoi tilata mitä vain, ja saattoi saada mitä vain, vaikkapa avokadon sijaan kinkkua ja tonnikalaa. Ja joka aterian päätteeksi meille tuotiin aina lautasellinen raikkaita hedelmiä.

Ranta oli kerrassaan autio. Ja sitä jatkui ja jatkui ja jatkui poukama toisensa jälkeen. Kahlasimme rantavesiä pitkin kilometritolkulla ja keräsimme meren tuomia aarteita: jättikokoisia simpukoita, kauniita kiviä, sileäksi hioutuneita ajopuun palasia ynnä muuta. Ainoat huolemme olivat porottava aurinko sekä palmuista putoilevat kookospähkinät. Tapaamamme asemies kertoi, kuinka joka vuosi täällä kuolee muutamia ihmisiä syynä päähän pudonnut kookos. Hänenkin päähänsä oli kerran kookos pudonnut, mutta kuolemantuottamuksen sijaan tapaus oli tuottanut vain pääkipua.

Jalkaisin samoilun lisäksi tutustuimme lähirantoihin ratsastaen. Otimme hotellilta hevoset ja hevosmiehen ja viiletimme silmiä hivelevissä maisemissa. Minun polleni, nimeltään Salko, oli luonteeltaan nopsa ja ärhäkkä ja innostunut ravaamisesta. Ohjeeksi sain käskyn sanoa suave ja tranquilo, jos mielin rauhallisempaa menoa. Kerran laukatessa jalkani irtosi jalustimesta, mutta kyydissä sentään pysyin. Jos joskus aion ostaa hevosen, taidan kysyä tuota pollea.

Illalla sitten kävelimme rantaan, kuuntelimme aaltojen kohinaa ja ihastelimme tähtikirkasta taivasta ja täysikuuta. Uskomaton paikka. Suosittelen kaikille ja varsinkin työn ja taakkojen uuvuttamille, rauhaa ja hiljaisuutta kaipaaville seikkailijoille.

PALUU PALMUJEN KATVEESEEN

Iloitsimme suuresti ihanasta talvilomastamme Suomessa. Minään vuonna en kai ole hiihtänyt niin paljon kuin tänä talvena. Silti odotin malttamattomana paluuta tälle paratiisisaarelle. Kotiutuminen tapahtui silmänräpäyksessä ja jet lagikin tuntuu voitetulta. (Jos ei välitetä siitä, että nukkumaan mennään kello 21 ja herätään joskus neljän - kuuden välillä.)

Kaikki puutarhamme kasvit ovat tällä välin puhjenneet kukkaan! Uskomaton loisto. Se kai on varmin merkki siitä, että kevät on nyt täällä. Altaan vesi lähentelee kolmeakymmentä. Ja mikä parasta: tomaatin taimet ovat kukassa! Tervetuloa meille tomaatinsyöntitalkoisiin, kunhan kaikki kaksikymmentä kasvia alkavat pukata satoa. Sillävälin tomaattia sisältäviä ruokareseptejä otetaan vastaan...

Heti ensimmäisenä päivänä tietysti kirmasimme omalle lähirannallemme. Meri muuttaa sen muotoa jatkuvasti. Kuvassa näkyvä ajopuu -erään dominikaanisen kävijän toimistonakin tunnettu- oli lähtiessämme täysin näkyvissä, mutta nyt jo taas hautautumassa hiekkaan. Tänään on sunnuntai ja dominikaanien rantapäivä. Mekin kai suuntaamme autiolle pikkubiitsille. Toivotaan, ettei meri ole päättänyt niellä sen valkoista hiekkaa mennessään.

MESTARUUSSARJAN MATSI

Sosuan maineikkaalla jalkapallostadionilla pelattiin koirien ja miesten välinen ystävyysottelu tällä viikolla eräänä iltana. Paikalle sattuneen toimittajan onnistui napata muutama otos ottelun tiimellyksestä.

Kamppailu pallosta kävi kuumana.

Maalivahdiksi olisi kannattanut valita joku palloa suurempi.


Näin lähtee hyökkäys...


...potku...


...ja maali!


Team Sosua ei lannistu,


vaan valmistautuu uuteen hyökkäykseen.


Tämä pelaaja sai keltaisen kortin filmaamisesta.


Ja ei kun taas pallon perään!

Lopulta ottelu päättyi tasapeliin ja yhteisiin voitonjuhliin!

THE BANAANI

Tätä päivää on odotettu. Päivää, jolloin saamme maistaa oman puutarhamme banaania ensimmäistä kertaa. Tänään se vihdoin koitti, kun puutarhurimme ilmoitti suurimmassa tertussa killuvan yhden kellastuneen banaanin. Tähän asti olemme olleet aina Suomessa, kun banaanitertut pitkän odotuksen jälkeen ovat olleet kypsiä syötäväksi. Koska banaanipuu oli päättänyt kasvattaa hedelmänsä aidan yli naapurin puolelle, oli terttu viisainta leikata hyvissä ajoin ennen kuin pitkäkyntiset ohikulkijat nappaavat sen matkaansa. Sen markkina-arvo hedelmätorilla on melkoinen: 150 banaania, joista jokainen maksaa 5 pesoa, tekee yhteensä 750 pesoa (15 euroa)! Toki emme itse aio kaikkia sataa viittäkymmentä banaania poskeemme pistellä, vaan jaamme niitä banaaninnälkäisille ohikulkijoille ja ystävillemme.
Niinpä leikkasin terävällä veitsellä sen ainoan jo lähes tarpeeksi kellastuneen banaanin syötäväksi. Intensiivisen valokuvaussession jälkeen, fanfaarien soidessa taustalla sitten kuorin banskun ja söimme sen.
WAU! Mikä herkullisuus, mikä maku! Voi olla, että tämä pitkäaikaisen unelmamme toteenkäyminen herkisti makuhermomme äärimmilleen, mutta kyllä tämä bansku oli maailman paras! Nyt onkin oikea hetki nauttia, sillä kohta edessä olevien banaanipirtelöiden, banaanipiiraiden, grillattujen banaanien, pilkottujen banaanien, banaania kokonaisena, banana con qual quiera, uunibanaanien ynnä muiden jälkeen ei ehkä aivan heti teekään mieli banaania. Viva banana!
(Kuriositeettina mainittakoon, että tämä blogiteksti sisältää sanan ´banaani´eri muodoissaan 21 kertaa.)

MINUSTAKO HEVOSTYTTÖ?

Mikä olisikaan sopivampi paikka maailmassa toteuttaa kliseitä kuin karibialainen saari. Kun kuutamouinnit tähtitaivaan alla, kynttiläillalliset hiekkarannalla ynnä muut on jo koettu, koittaa aika toteuttaa seuraava: ratsastus rannalla.
Niinpä tässä menneenä päivänä vieraidemme kanssa järjestimme itsemme hevosen selkään. Suomessa tuskin pääsee ensimmäisellä ratsastustunnilla suoraan maastoon laukkaamaan, mutta täälläpä pääsee. Vieläpä ilman saappaita ja kypäriä. Sen verran aloittelijoita kun olimme, tyydyimme hulmuavien hiusten ja hameiden sijaan trikoisiin ja ponnareihin.
Kun alkuun päästiin, ei meitä meinannut pysäyttää mikään. Ravasimme täyttä laukkaa (joo-o, kyllä niin voi tehdä!) valkealla hiekkarannalla juuri niin kuin elokuvissa! Ne trikoot ja ponnari ehkä aavistuksen himmensivät tunnelman aitoutta, mutta eivät paljoa. Sen sijaan, kuka arvaisi, että höyhenenkeveästä liitelystä ratsun selässä saa niin kipeän takapuolen! Kunhan tästä vain toivun, lähden heti uudestaan. Ensi kerralla auringonlaskun aikaan ja hulmuavassa hameessa...

APINOITA VIIDAKOSSA

Meille päin on hiljattain avattu uusi tutustumisen arvoinen kohde: Monkey Jungle. Sen perustivat amerikkalaiset tukeakseen haitilaisten ja köyhien dominikaanien hammas- ja terveydenhuoltoa. Tulot käytetään alueelle rakennetun klinikan toimintaan. Sen palvelut ovat ilmaisia.
Liikuttavaa, mutta myös hauskaa, sillä varainkeruu koostuu lipunmyynnistä Karibian pisimpään zip line -köysirataan! Niinpä mekin haitilaisten hampaiden inspiroimina keräsimme kokoon yhdeksän hengen porukan ja lähdimme testaamaan huimapäisyyttämme.


Turvallisuuden tunnetta lisäsi tieto siitä, että koko radan oli suunnitellut, rakentanut ja testannut suomalainen insinööri. Itseasiassa hän sattui olemaan juuri paikalla ja tuli meidän oppaaksemme. Kiinnitimme valjaat ja hihnat ja kypärät, saimme muutamat ohjeet, mitä tulee tehdä ja minkä tekemistä pitäisi välttää, ja ei kun menoksi. Ihan hiukkasen hirvitti. Mutta kun ensiksi vaijerin varaan halusi 7-vuotias, hänen peräänsä 72-vuotias, kyllähän minäkin selviäisin. Ja selvisinhän minä. Kyyti oli aivan mahtavaa! Leijailimme vaijeri toisensa jälkeen satoja metrejä taivaalla, lähes pilviä hipoen. Lopussa piti muistaa vähän jarruttaa nahkahanskalla tyylikkään alastulon varmistamiseksi. Vaikka vauhti hurjimmillaan kiihtyi jopa 80km/tunnissa, oli liitely suurimmalta osin vauhdikkaan leppoisaa. Maisemiakin ehti ihailla. Yhdessä välissä piti hypätä 17 metriä syvään luolaan. Matkantekoa hidastamassa oli kuitenkin vaijeri, joka jarrutti niin, että katkenneilta luilta vältyttiin.

Leijailun ja lounaan jälkeen meidät päästettiin apinahäkkiin. Tai ei se mikään häkki ollut, vaan viihtyisä trooppinen keidas, jossa eleli 13 pientä apinaa. Nämä vekkulit pikkuotukset hyppelivät olkapäillemme ja syliimme ja tulivat hakemaan herkkupaloja, joita tarjosimme lautasilta. Kylmännahkeat pikkuvarpaat nappasivat pähkinän tai hedelmäpalan ja sitten veijari kiipesi pään päälle herkkuansa nakertamaan. Kotona tarkistin, josko joku olisi piiloutunut käsilaukkuuni. Ei ollut. Aika kiva olisi tuollainen pikkuinen lemmikkiapina!

JOULUPUKIN KELKASSA (=veneessä)

Emme jääneet Panamalle, vaikka blogissani ei olekaan tapahtunut mitään sitten viime kerran. Minulta pääsi unohtumaan salasana, mutta jostain muistini syövereistä se on taas putkahtanut esiin. Joulu meni jo, mutta mitäs siitä. Joululahjoja voi antaa joulun jälkeenkin. Meillä oli mahdollisuus hypätä panamalaisen pariskunnan Antonion ja Glennysin veneeseen viemään maaseudun köyhiin kyliin joulupaketteja lapsille. Panamaa ennen joulua koetelleet rankkasateet ja tulvat olivat tehneet tuhojaan, ja monilta olivat tuhoutuneet talot ja riisi- ja hedelmäsadot sen seurauksena. Jostakin talosta oli kuollut 400 kanaa.

Antonion isä oli aikoinaan alkanut viedä joulutervehdyksiä Bayano-järven rannalla sijaitseviin kyliin. Nyt kun isä on jo vanha, poika päätti jatkaa perinnettä. Hän oli hankkinut säkeittäin leluja, pelejä ja palloja sekä muovikasseittain ruokaa. Kulkuvälineenämme oli vene, sillä kunnollisia teitä vuoristoisella ja köyhällä maaseudulla lähellä Kolumbian rajaa ei juuri ole. Niinpä ajoimme moottoriveneellä järvenselkää pitkin ja pysähdyimme aina, kun huomasimme jonkun tönön rannalla.

Reissusta mieleeni jäi eräs harvahko puutönö pienen niemen nokassa. Mietin, millaista olisi asuminen siellä. Ylös auringonnoustessa, banaaninviljelyä, puutarhanhoitoa, eläinten ruokkimista, istuskelua verannalla ja nukkumaan auringon laskiessa. Vähän niin kuin elämä täällä Sosuassa. :)

PANAMALAISTA PUUHASTELUA

Kohta 10 päivää Panamassa on vietetty ja aika palata kotiin. Tällä kertaa ihana loma ei pääty arkeen ja pakkaseen, vaan rento meno saa jatkua Sosuassa. Tämä on ehkä tarpeen, sillä kahtena yönä unissani olen ollut menossa liturgisen soiton tenttiin. Siis siihen, jonka juuri sain tehtyä ennen lähtemistäni tänne. Huomionarvoista on, etteivät nämä unet ole olleet painajaisia. Kaikenlisäksi tähän viimeisimpään yölliseen tenttiini sain tutut tehtävät. Joka tapauksessa lepoloma Panamalla tuli tarpeeseen. Enää en tarvitse yhdeksän tunnin yöunien höysteeksi kolmen tunnin päikkäreitä heti aamiaisen jälkeen.

Armas aviomieheni oli ottanut meille saman hotellihuoneen koko matkamme ajaksi. Hotelli on hieno, enkä halua kuulostaa kiittämättömältä, mutta olin suunnitellut reissaavamme sinne sun tänne naapurivaltioita myöden. Sen sijaan päädyimme tekemään päivä- ja puolipäiväretkiä lähiseudun kiinnostaviksi katsomiimme kohteisiin. Tällä tavoin säästyimme ramppaamiselta ja roudaamiselta ja lepoloma on vapaasti saanut täyttää tehtävänsä.

Eräänä kauniina päivänä hyppäsimme laivaan, joka johti meidät kuvankauniille Tabogan saarelle. Löysimme saarelta aution poukaman, jonne kristallinkirkas, kimalteleva vesi oli kuljettanut tonneittain simpukoita. Ihastuksissani keräilin kauneimpia, lajittelin niitä värien mukaan ja lopulta valitsin mukaani kaikkein valkeimmat ja hienoimmat.



Yhden päivän (ja vähän toista) shoppailimme hervottoman kokoisessa ostosparatiisissa. Saadakseen kuvan pytingin laajuudesta, riittää, kun niputtaa Itiksiä yhteen kolme. Siellä shoppaili myös lukuisia intiaaneista periytyneitä Kuna Yala -heimolaisia perinteisine kostyymeineen. Jututin erästä naista. Ihan mahtavaa, kun voi täällä ties missä jutella ihmisten kanssa ja tulla ymmärretyksi. Markkinoilta ostin perinteisen käsintehdyn pussukan kolmella dollarilla, sillä ilman sitä ei valokuvauslupaa olisi herunut.

Yksi unelmistani sai täyttymyksensä, kun pääsin seikkailemaan sademetsään. Talsimme kuumankosteassa metsässä otsa ja selkä märkänä. Välillä pysähdyimme kuvaamaan järkälemäisiä puita juurakoineen, muurahaisarmeijan muuttotalkoita sekä puissa hyppeleviä pikkuruisia titi-apinoita. Oli itsekin ihan pakko vähän roikkua liaaneissa.

JOULUHÄSSÄKKÄ

Runsaasta joulukoristelustamme huolimatta joulu täällä ei tunnu samalta kuin Suomessa. Suurin syy on ehkä tuttujen rutiinien puuttuminen. Ei ole naapurin metsiä, joista käydä sahaamassa kuusia, ei hautausmaita kynttilämerineen, ei lanttulaatikoita kello 12. Ja ennen kaikkea, ei joulurauhan julistusta. Siksi kai meilläkin oli jouluaattona aikamoinen hyörinä. Kotiapulainen lakaisi lattioita, puutarhuri kantoi pudottelemiaan kookospähkinöitä, pakkasimme tavaroitamme Panaman-matkaa varten ja siinä samalla yritin saada stereoista kuulumaan Händelin Messiasta.

Kaikesta huolimatta pääsimme matkaan, ja ensimmäinen etappi oli kaupunki nimeltä Santiago. Käveleskelimme kaupungilla ja muistuttelimme toisiamme jouluaatosta. Armoton jet lag pakotti minut päiväunille illalla kello 6. Neljän tunnin nokosten jälkeen emme sitten meinanneet löytää paikkaa nauttia jouluillallista. Kaikki olivat sulkeneet ravintolansa jo aiemmin illalla. Aioimme jalkautua etsimään jotakin katukioskia kinkkuvoileivän toivossa, mutta hotellivirkailija sanoi sen olevan liian vaarallista. Parempi oli ottaa taksi ja hurauttaa ainoaan avoinna olevaan ravintolaan. Niin teimme ja saimme vatsamme täyteen. Hotellissa avasimme pienet joululahjat ja nautiskelimme parvekkeella lämpimästä jouluyöstä sekä Fazerin joulusuklaasta.

Joulupäivän aamuna (klo 11) menimme katoliseen messuun. Messu noudatteli samaa kaavaa kuin luterilaisessa kirkossa Suomessakin, vain musiikki oli toisesta maailmasta. Hartaiden urkujen tilalla oli sadan dollarin syntikka, jolla ´kanttori´säesti liturgisia lauluja lattarityyliin. Tietysti koneellisten rytmikomppien siivittämänä. Tuppasi hymyilyttämään.

HUURTEESTA HELTEESEEN

Nyt se on todistettu: kuukauden mittainen kunnon pakkanen yhdistettynä runsaaseen kerrokseen puhdasta pakkaslunta on juuri sopiva mitta talvelle. Talsittuani puolen metrin hangessa, lapioituani kuutioittain lunta kadun varsilta ja värjöteltyäni milloin minkäkin asteisessa pakkasessa ei lähteminen ollut kovinkaan haikeata. Toki rakastan talvea, mutta metri lunta auton katolla ei kiireessä naurata. Noustessani Seutulassa lentokoneen portaita suorastaan nautiskelin järkyttävästä viimasta, joka tunkeutui takkini alle ja korvista suoraan aivoihin.


Välietappi matkalla Karibialle vei minut saksalaisille joulumarkkinoille Müncheniin. Miten sieviä olivatkaan kranssit ja kuusenkoristeet ja himmelit ja tilpehöörit; olisin voinut ostaa jokaiselta kojulta jotakin. Kolmekiloa ylipainoisen käsimatkakapsäkkini sanelemana haksahdin ainoastaan punavalkoruudulliseen kuusenkoristekangassydämeen. Lumikaaoksen aikaansaama jatkolentoni viivästyminen antoi minulle ilmaiseksi kahden tunnin ylimääräisen odotusajan lentokentällä. Istuin paikallani tekemättä mitään ja ihmettelin sitä, miten ihanaa on vain olla.


Seuraava 10 ja puolen tunnin lentolegi sujui leppoisasti syöden ja nukkuen. Jos jostakin elämässä olen erityisen kiitollinen, niin kunnon unen lahjoista. Jalat koukkuun penkille, pää polviin ja sieltä se uni saapuu. Virkistyneenä saavuin kello yksi toiseen kotimaahani. Vastassa odottivat kaksi villisti pomppivaa koiraa ja yksi lähes yhtä villisti pomppiva mies.
Joulu se oli saapunut tännekin. Talomme oli venetsuelalaisen sisustajan jäljiltä suloisessa paketissa kuin kuusenkaramelli. Decoration oli runsas, suorastaan ylenpalttinen. Suomessa tällaista pidettäisiin pröystäilynä, mutta täällä ihmiset käyvät läheisestä hotellista iltakävelyllä ihmettelemässä meidän joulukoristeluamme. Kyllä nyt elimäkeläisen Höökinkin jouluvalot kalpenisivat!

MUISTOISSA ON HYVÄ ELÄÄ

Vaikka palasimmekin jo tänne pakkasiin, on pakko sinetöidä onnistunut lomamatkamme vielä viimeisellä blogikirjoituksella. Totaalinen maisemanmuutos lämmitti sekä ulkoista että sisäistä olemustamme. Oli taas ihana käydä siellä ´kotona´ kääntymässä ja toteamassa, että sen kaltainen elämänmeno sopii meille edelleen. Ajatukset on kai suunnattava tarmokkaasti kaikkeen täällä olevaan, mutta haave seuraavasta reissusta siintää mielessä.
Kovin ikävä tulee epäilemättä Ginaa, joka riemastui taas kerrassaan nähdessään meidät. Oma hauvelimme ja kaksi lainakoiraamme olivat onnesta sekaisin, kun oli talo täynnä lenkittäjiä, pallonpelaajia, rapsuttajia ja innokkaita ruokkijoita.
Toisinaan pelit olivat jopa niin vauhdikkaita, että palloa saatiin metsästää milloin naapurin aidan takaa, milloin katolta.

Suurin surunaihe on se, että pikkukoiraamme Pikiä emme ponnisteluistamme huolimatta onnistuneet löytämään. Ehkäpä Piki on koirien taivaassa tai sitten jossakin hyvässä kodissa hellässä huolenpidossa. Ja mistä sitä tietää, vaikka joku huomaisi "Se perdió un perro" -ilmoituksemme ja joku ihana päivä toimittaisi koiran meille ehjänä takaisin. Ainakin kaikki tapaamamme ihmiset olivat hyvin empaattisia kadonneen koiran johdosta ja lupasivat tehdä kaikkensa sen löytymiseksi.

Viimeistä iltaa Sosuassa vietimme legendaarisessa Waterfront -ravintolassa tunnelmoiden. Kuten kuvasta näkee, saimme lomamme aikana nauttia auringon loimotuksesta kerrassaan kovasti! Ja vaikka periaatteessa sadekausi oli jo alkanut, emme tainneet kastua kuin kerran. Siis sateesta. Kaikesta muusta altaassa ja meressä polskuttelusta sen sijaan jatkuvasti. Nyt on enää suloisen siloiset jalkapohjat muistuttamassa silmiinkantamattomista hiekkarannoista ja niillä vietetystä laatuajasta.

NAUTINNOLLISIA HETKIÄ

Viimeisiä päiviä lomastamme viedään. Yritämme kaikin tavoin nauttia kaikesta, mistä pohjolan pakkasissa voimme vain uneksia. Eilen pakkasimme eväskorin ja kipaisimme lähibiitsille pilvettömän taivaan innoittamana.
Ah, miten ihanaa. Lilluimme meren aalloissa, snorklasimme, heittelimme koirille keppejä, lueskelimme Pirkkaa ja pokkareita, sekä tietysti nautiskelimme piknik-eväitämme. Saldo tästä kolmen tunnin rantareissusta on kovasti punoittava iho meillä jokaisella. Tulipa taas aliarvioitua aurinkovoiteiden suojakertoimet. 10 ei siis edelleenkään riitä moneksi tunniksi caribialaisessa auringossa.

Ennen ravuksi muuntautumistamme ehdimme onneksi nauttia paikallisesta rentoutumiskeinosta, hieronnasta. Haimme tänne meille pari hierojanaista, jotka vuoronperään käsittelivät meistä itse kunkin. Ja voin sanoa, että käsittely oli taivaallisen ihanaa.

LA LOMALLA

Kiertomatkamme eräänä päivänä olimme ajaneet jo ties kuinka monta tuntia, tavoitteena Minches -niminen kylä ennen auringonlaskua. Hikinen päivä oli verottanut voimia itse kultakin, ja toivoimme löytävämme jonkun ihanan hotellin, mieluiten sellaisen, jonka suihkusta tulee lämmintä vettä. Saapuessamme kaupungin laitamille huomasimme tien varressa plakaatin, joka mainosti hotellia nimeltään La Loma. Vitsailimme (olimme kyllä tosissamme), että tuo olisi juuri etsimämme hotelli, ainakin mikäli nimi on enne. Ylhäällä kukkulalla siinsi kaunis valkoinen rakennus, ja huokailimme, että voi kun tuolla saisimme tänä iltana kallistaa päämme.

Kruisailimme ympäri kaupunkia katsellen sopivaa paikkaa, josta kysyä yösijaa. Kaikki hotellit olivat pimeänä, siis todennäköisesti suljettuja. Joku taisi olla auki, mutta parhaat päivänsä jo ajat sitten nähnyt. Pysäytimme erään Colmadon (=kioskikauppa) kohdalle ja kysyimme paikallisilta, josko he tietäisivät jonkun hyvän, aukiolevan hotellin. Ajo-ohjeet olivat seuraavat: tätä tietä suoraan eteenpäin loppuun asti, sitten vasemmalle, ja missä näkyy paljon mopoja, siitä sitten oikealle. Ja sitten kehoitettiin kysymään lisäohjeita vastaan tulevilta. Hmm.. eihän siinä sitten muuta kuin matkaan. Taisimme saada myös oppaan, sillä kovasti tutunnäköinen mopoilija kaahasi edellämme ikään kuin tietä näyttäen. Kun saavuimme kohtaan, jossa olisi pitänyt alkaa kysellä lisäopastusta, mikäs se siinä edessä killottikaan: La Loma -hotellin mainoskyltti! Ja mitä vielä, se ohjasi meitä suoraan kohti kukkulaa ja sen kaunista, valkoista rakennusta! Tie hotelliin kiemurteli kukkulan kylkiä ja oli paikkapaikoin todella jyrkkä. Toiveet lämpimästä suihkusta kyllä karisivat, kun näimme tien varrella ihmisten vinssaavan kaivosta vettä päniköihin. Emmeköhän me kylmälläkin vedellä itsemme saa huuhdottua.

Niin saavuimme La Lomaan. Oli kuulemma kaupungin hienoin hotelli. Sen kunniaksi otimme oikein sviitin, johon mahduimme koko porukka. Kolme makuuhuonetta, olohuone, iso parveke ja kylpyhuone, jonka suihkusta tuli lämmintä vettä. :) Näkymät parvekkeelta olivat huikaisevat. Alhaalla kaupunki valoineen ja sen takana auringonlaskun viimeisissä säteissä kylpevä meri. Illastimme hotellin ravintolassa ja sitten oikopäätä tutimaan.

Taisimme nukkua hyvin, sillä heräsimme hiukkasta ennen auringonnousua, juuri sopivasti ihastelemaan uutta, kauniisti alkavaa päivää. Ihana rauhallinen aamu, jonka auringonnousussa naisväki intoutui aamuvoimisteluun. Parveke kylpi raikkaassa vuoristoilmassa, joka oli yön aikana laskenut ainakin +25 asteeseen. Miten virkistävä tapa aloittaa uusi päivä. Aamiaisen jälkeen autoon, ja taas matka jatkui. Kyllä La Lomalla olisi pidempäänkin viihtynyt!

HALVAKSI TULI

Vasta matkusteltuamme umpidominikaanisilla alueilla olen tajunnut, kuinka kauan voi ravintolassakäynti viedä aikaa. Pikaruokapaikoissakaan ei settiä saa suoraan tiskiltä, vaan asiakas ohjataan pöytään, odotellaan hetki, ensin kysellään juomat, sitten ruoat, odotellaan tovi, sitten tuodaan juomat, sen jälkeen odotellaan, sitten ruoat, sitten pyydetään lasku, taas odotellaan ja tasarahan puuttuessa odotellaan vielä vaihtorahoja. Kuvitelkaa, että Mäkkärissä asiointi veisi joka kerta puolitoista tuntia.

Näin jälkikäteen hauska insidenssi hitaan ravintolaillallisen ruumiillistumisesta sattui viime viikolla Bayahibe -nimisessä kyläpahasessa. Ilta Karibianmeren rannalla oli mitä ihanin, ravintola mitä tunnelmallisin ja auringonlasku ja hiekkarannalle katettu illallispöytä mitä romanttisin. Tankkasimme menua edestakaisin, osaamatta päättää mitä herkkua italialaisesta keittiöstä tilaisi. Jahkailun maailmanmestarina päätin porukkamme viimeisenä, että nautiskelisin lohta ja parsaa.

Odotimme ruokia todella kauan. Niin kauan, ettei sitä voisi kukaan uskoa todeksi. Sitten saapuivat ensimmäiset annokset. Ne tulivat lapsille, Petralle ja Samille. Oudonnäköistä mössöä. Kai ihan maistuvaa kuitenkin, sillä lapset söivät annoksensa mukisematta. Sitten taas odottelimme. Reilun ajanjakson päätyttyä saapui seuraava lautanen. Sen sai Taija. Kalaa, joka maistui kuulemma homeelta. Taas odottelimme. Alkoi pirskottaa vettä, joten siirryimme rannalta ravintolan suojaan. Seuraavat lautaset tulivat miehille, jäähtynyttä pastaa, samaa mössöä kuin lastenkin lautasilla ollut, hienonhienoja hiutaleita lohesta. Pienen odotuksen jälkeen saapui minun lautaseni. Pastaa ja samoja lohihiutaleita ja pieneksi silputtua parsahötöä. Itsekään en ole mikään gourmet-kokki, mutta en olekaan hakeutunut ravintola-alalle. Ammattilaiselta odottaisi hiukan ripeämpää ja maukkaampaa suoritusta. Ja annoksia edes suht´koht´yhtäaikaa pöytäseurueelle.

Tarjoilijan hakiessa lautasiamme, kysäisimme mistä maasta kokki on. Haitista, ai miten niin? No sitä vain, että ruoka ei ihan vastannut odotuksiamme. Siihen saimme rehellisen selityksen: aito italialaiskokki oli ottanut aamulla hatkat ja tuuraajaksi oli värvätty haitilainen keittiöapulainen! Tarjoilija oli silminnähden harmissaan puolestamme. Oli maistanutkin jokaista ruokalaatua, jotta se olisi edes jotakuinkin kelvollista asiakkaille pöytään tarjoiltavaksi. Ruoasta meidän ei tarvinnut mitään maksaa ja meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi seuraavana iltana uudestaan. Yritimme lohduttaa apeaa tarjoilijaa kehumalla miten mukava tunnelma ravintolassa on, mutta hän ei uskonut sen riittävän kun kerran illalliselle oli tultu.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, kukaan ei sairastunut! Jätimme kunnon tipit ja toivotimme mukavat illanjatkot. Jälkeemme jäi kaksi muuta suurta pöytäseuruetta odottamaan tilaamiaan sapuskoja. Minkähänlainen katastrofi siellä illan edetessä kehittyi..

REISSUSSA MADVENTURESIN MALLIIN

Viisi viimeistä päivää olemme ajelleet ympäri Dominikaanista tasavaltaa. Keskiviikkoaamuna starttasimme auton ja lähdimme matkaan tietämättä, mitä reissu tuo tullessaan. Ja sehän toi vaikka mitä. Satoja ellei tuhansia kilometrejä kuoppaista tietä, ennennäkemättömiä maisemia, sekasortoisia kaupunkeja, pikkuruisia kyliä, päämäärätöntä haahuilua, kartan ja kompassin tiivistä tutkailua ja riemastusta siitä, kun sittenkin löysimme perille.

Kaikenlaista koimme, mutta ihmeellisintä silti oli lukuisat rikkoutuneet sillat. Niitä oli ainakin neljä-viisi reittimme varrella. Yhtäkkiä tie vain oli poikki ja siinä sitten mietittiin korvaavaa joenylityskeinoa.
Jos vettä ei ollut syvälti, saattoi sen ylittää ronskin kaasujalan turvin.
Reittiä emme sen kummemmin suunnitelleet, vaan ajoimme sinne minne fiilis veti. Fiilis veti jopa sellaiselle tielle, joka karttaan oli merkitty poluksi. Sekä auto että kuski että takapenkkiläisten sisuskalut joutuivat aika kovalle koetukselle. Jos ennen ajattelimme, että kotiimme johtava tie on kuoppainen, niin nyt se tuntuu tasaiselta kuin vauvan poski. Arvaahan sen, mitä moisesta höykytyksestä seuraa: rengasrikko.
Vararengas saatiin tilalle hyvinkin joutuisasti paikalle pysähtyneen mieskaksikon voimin, mutta sopivankokoisen normaalirenkaan löytäminen olikin haasteellisempi juttu. Ties kuinka monet gomerot kierrettiin ennen kuin löytyi tarpeeksi iso rengas, hintaan 6 euroa. Siinä samalla vaihdatimme sitten toisenkin eturenkaan, ihan vain varmuuden vuoksi.

Mitä tästä reissusta opimme: vaikka ilta alkaa pimetä, eväät lopussa, mutkikas ja kuoppainen tie jatkuu ja jatkuu, kohta alkaa sataa, hotellin tapaistakaan ei ole näkynyt viimeiseen 50 kilometriin eikä ketään ihmistä missään, suomalaisella sisulla ja seikkailumielellä pääsee kyllä pitkälle.

LIU LAU LASKIAISTA

Laskiaisen perinteikäs vietto sujuu aivan hyvin myös +30 asteen ilmastossa. Hernesoppa on mitä mainioin hellepäivän lounas, varsinkin jos se on terästetty valkosipulilla ja kunnon tujauksella pippuria.

Eikä laskiainen ole mitään ilman kunnon laskiaispullia, joten niitä leivottiin sitten kunnon läjä. Vähän arvelutti pullataikinan teko, kun viime kerrasta on aikaa vissiin tasan vuosi. Mutta täällä kuumuudessa taikinakin kohoaa hyvin, että kunnialla hommasta selvittiin. Paistoaika piti tuplata, kun kaasu-uunissa lämmittelevät pullat olivat 12 minuutin jälkeen vielä kalman kalpeita. Maku kuitenkin ratkaisee, ja se oli hyvä!

Päivän kohokohta oli kuitenkin laskiaismäenlasku. Lumisten rinteiden puuttuessa nykäisimme simmarit jalkaan ja kipaisimme naapuriin venäläisten rakentamaan vesipuistoon. Kun ei ole vähään aikaan (ehkä kymmeneen vuoteen) vesiliukumäissä laskenut, oli tämän päiväinen huikea kokemus. Minun suosikkiratani oli punainen: nopea ja kurvikas.
Nyt on mentävä herkuttelemaan vielä yhdellä laskiaispullalla, sillä eikös se laskiainen aloita paaston?

KAAPPIEN KEVÄTSIIVOUS

Kotona matkavalmisteluiden keskellä mietiskelin jotain konkreettista keinoa olla jollakin tapaa avuksi jollekin maanjäristyksestä kärsineelle haitilaiselle, kun nyt kerran olimme matkalla siihen ihan naapuriin. Ideat olivat niukat. Ei täältäkään noin vain voi lähteä kaaoksen keskelle muutaman vaatepussukan kanssa. Siinä lähtötohinoissa koko asia sitten unohtui, kunnes täällä heti ensimmäisen päivän iltana avasin englanninkielisen uutislehden. Sosuan keskustassa sijaitseva joku toimisto pyytää ihmisiä käymään läpi vaatekomeronsa, astiakaappinsa ja varastonsa, kaivamaan kaikki kelvollinen mutta tarpeeton tavara esiin ja toimittamaan heille, jotta he voivat toimittaa ne sitten Haitiin apua tarvitseville. Siinä se on: mitä konkreettisin keino auttaa! Ihmiset pääsevät eroon turhasta roinasta ja se ´turha roina´ menee varmasti tarpeeseen.

Ainut haittapuoli asiassa on se, että täällä kaikenlaista tavaraa on meillä itsellämmekin aika vähän. Aikoinaan muutimme tänne parin kapsäkin kanssa, joista suurimman tilan vei saunan kiuas. Toki lyhyessäkin ajassa kaappeihin kertyy kaikenlaista, joista nyt on sitten aika luopua.

Aloitin vaatekaapistani. Saldo: yksi hame ja kaksi t-paitaa. Ei riitä, pakko käyttää tehokkaampaa seulaa. Pari omatekemää hamosta lisää, yhdet shortsit, yhdet caprit ja pari paitaa. Nämä ehkä jo kehtaisi viedä. Entä muuta. Muutama kynttilänjalka olisi. Taitaisivatpa olla ihan yhtä tarpeettomia Haitissa. Kakkuvuokia minulla on paljon, siispä joku sellainen pakettiin. Ja aina muutama kippo ja kupponen liikenee. Sitten on vielä yksi mekko, josta en ole ihan varma.. Se on kyllä aika uusi ja ihan kiva, tosin en kertaakaan ole sitä käyttänyt, ei istu oikein hyvin, mutta mukavantuntoinen kangas.. Ei ole helppoa tämä haitilaisten auttaminen. Päätän mekon kohtalon aamulla. Tai viimeistään iltapäivällä, kun lähden viemään pakettia sinne Sosuaan. Täytyy kai ennen sitä vielä vilkaista kuvia järistysalueelta ja sitten päättää kuka tarvitsee ja mitä.