KURKKAUS KASVIMAALLE

Yllätyksekseni puutarhastani löytyi muutamia uusia tuttavuuksia. Pikantti chili oli kasvattanut aikamoisen sadon. Siemenpussin kyljessä kehoitettiin poimimaan chilipalkot vihreinä, jolloin ne eivät ole ehtineet muuttua vielä kovin tulisiksi. Mutta koska puskat olivat pullollaan punaisia chilejä, käytimme kanawokkiimme niitä. Eikä lieskoja noussut suusta ylenmäärin.
Toisen yllätyksen järjesti papaija. Taimia olin aikoinani istuttanut viisi. Nyt nämä olivat venähtäneet jo metrin mittaiseksi ja alkaneet puklauttelemaan kukkia ja hedelmiä! Harmin paikka, etten itse taida olla niitä kypsänä maistelemassa. Myös hentoina ja pikkuisina istuttamani sydänlehtipuut (virallisen nimityksen puuttuessa) olivat hujahtaneet miehenmittaisiksi, ja aikalailla sai puutarhurimme paiskia hommia vaihtaessaan kasveja uusiin, suurempiin ruukkuihin.

Kyllä trooppiset kasvuolosuhteet aina jaksavat ihmetyttää. Paljon kuumaa auringonpaistetta, runsaat sateet ja tasainen kolmenkymmenen asteen lämpötila takaavat hurjannopean kasvun. Ja tietenkin myös ahkeran puutarhurimme Andyn ansiosta rikkaruohot loistavat poissaolollaan. Andy istutti taas ison erän kaikenlaisia uusia siemeniä, joten saa nähdä, millaista purtavaa on odottamassa, kun seuraavan kerran Dommareihin matkustamme. Toivottavasti ainakin banaanit ovat silloin kypsiä. Edellinen, missaamamme sato oli kuulemma ollut runsas ja taivaallisen hyvän makuinen!

ILTAUINNILLA IKIOMALLA RANNALLA

Meidän ranta on maailman paras ranta. Sen hiekka ei ehkä ole maailman valkoisinta eikä vesi maailman turkooseinta, toisinaan meri on niin korkealla, että vain pikkukaistale hiekkaa on näkyvissä, joskus aallot ovat heittäneet rannan täyteen kaikenlaista kamaa, kenkiä ynnä muuta. Mutta muuten se on kaikin puolin kelpo ranta.

Siellä on tullut vietettyä aikaa uiden, kahlaten, rantaviivaa kävellen, hölkäten ja juosten, rannalla jumpaten, istuen, maaten, kallioilla kiipeillen, ajopuun nokassa haaveillen, auringonlaskuja katsellen sekä väsymättömiä aaltoja ihmetellen. Yleensä seurana vähintään muutama koira.

Tänään kävimme koko revohka iltalenkillä rannallamme. Laittaisin liitteeksi videoklipin siitä, millaista säpinää saa neljä hurjaa hurttaa aikaiseksi. Ei vain meinaa onnistua, tiedä häntä missä vika..

KYLÄILYÄ JA PULIKOINTIA

Lomaviikkomme aikana olen yrittänyt tavata niin paljon täkäläisiä tuttuja kuin on ollut mahdollista. Hankalaksi sen tekee toimimaton kännykkäni sekä pätkivä muistini. Jos ei pysty puhelimella soittamaan eikä muista, mistä risteyksestä kyläpaikkaan tulisi kääntyä, on vaikeaa käydä vieraisilla. Sunnuntaina löysimme kuitenkin pastorin veljen perheen ja tänään kotiapulaiseni Michaelan kodin. Tosin kaksi kertaa käännyimme väärälle tielle ja ei kun u-käännöksellä takaisin. Dominikaaniasuinalueilla ei ole käytössä kadunnimiä ja kaikki kadut ja tienvarsirakennukset näyttävät kutakuinkin samalta.

Lopulta oikea "osoite" (täällä ei ole myöskään osoitteita) löytyi, ja talosta Michaela lapsineen. Uusin tuttavuus oli reilun kahden kuukauden ikäinen vauva. Olin luvannut mennä häntä katsomaan, kunhan palaisin Suomesta. Natalia-vauva oli suloinen ja aika pullea. Toivottavasti viemämme vaate mahtuu päälle.

Loppupäivä sujuikin sitten auringonoton merkeissä. Niin, ja tietysti uimisen. Gina ja Piki seurasivat joutenoloamme herkeämättä ja huomio herpaantui ainoastaan keskipäivän kuumimpaan siestan aikaan. Eräs asia ihmetyttää minua suuresti: miksi koiramme istuvat kiltisti hiljaa paikallaan, kun puutarhurimme Andy laittaa niille kaulapantoja. Ja kun minä toimitan tehtävää, ne poukkoilevat ja säntäilevät, hyppivät toistensa päälle, riehaantuvat ihan mahdottomiksi. Haitilaista karismaa vai vieraskoreuttako?

TÄYDELLINEN PÄIVÄ RANNALLA

Tänään teimme sitä, mitä varten tänne on tultu: ottamaan aurinkoa. Jottemme palaisi ihan karrelle, löimme jo aamusta pintaan kunnon suojakertoimet ja suuntasimme vuokra-automme kokan kohti Cabareten paahtuneen vaaleaa hiekkarantaa. Siellä sitten aamukymmenestä pimenevään iltaan asti maatamöllötimme pokkareita lukien.
Hedelmien luvatussa maassa ei vitamiininpuutostaudista kannata kärsiä. Trooppisen ananasjuoman ja muiden hedelmäsmoothieiden luulisi pitävän sika- ja muut influenssat loitolla. Välillä kipaisimme rantaravintolasta pientä suolapalaa. Meri oli melko aaltoisalla päällä, eikä kunnon uimista voitu ajatellakaan, mutta vaahtopäissä kelluimme kyllä melkoisen tovin.

Aina vähän päästä meitä ilahdutti joku helykauppias, sikarinmyyjä, hieroja tai hiustenletittäjä. Sitkeitä tyyppejä! Mutta niin olemme mekin. :) Saldoksi tuli vain pari vaivaista rannekorua ja yksi nilkkaan. Nekin kaikki tutulta myyjältä, tietysti ylihintaan.

Kyllä tällainen chillailu on mukavaa. Ei ole huoli kellosta eikä kalenterista eikä muista maailman murheista. En ihmettele turisteja, jotka tulevat vuosi toisensa jälkeen tänne muutamaksi viikoksi vain makoilemaan. Rentouttavaa puuhaa.

ELÄVISSÄ KUVISSA

Tänä iltana viihdytimme itseämme menemällä leffaan. Pätkä oli amerikkalainen hömppärakkauskomedia naimisiinmenosta. Leffa itsessään oli hauska ja tarpeeksi lyhyt, mutta erityisen hauskan siitä teki ulkoelokuvalliset elementit.

Katsojia salissa oli ehkä parisenkymmentä, mutta he pitivät mekkalaa ja showta ainakin parinsadan edestä. Jatkuvasti jollain soi kännykkä, johon tietysti vastattiin, eivätkä puhelut jääneet mitenkään lyhyiksi. Välillä joku nousi seisomaan edessämme ottaakseen paidan tai huivin pois päältään. Ihmiset juttelivat, kommentoivat ja nauroivat ääneen, ja aina välillä joku yritti tiukoin shhhh -komennoin vaientaa melua. Kaiken lisäksi naapurisalin toimintaelokuvan ääniraita kulkeutui seinien läpi meidänkin iloksemme. Tämän kaiken lisäksi meidän elokuvan äänet olivat niin hiljaisella, että tekstityksen espanjankin ymmärsi paremmin kuin huonosti kuullun englannin.

Niin kuin kaikessa, elokuvissakin on täällä tietty vapaus. Siksi minäkin häpeilemättä räpsin kuvia. Eikä kukaan sanallakaan kommentoinut salamavalojen välkettä. Päin vastoin, muutkin alkoivat ottaa kuvia esimerkistäni. Analyysini tästä kaikesta: dominikaanit eläytyvät ja reagoivat elokuvien tapahtumiin avoimemmin ja äänekkäämmin kuin suomalaiset.

Kotimatkalla tajusin taas olevani aikamoinen dominikaani, kun näin stopmerkin ja huomasin ihmetteleväni, mitä se tarkoittaa. Siis sitä, että pitääkö minun nyt tässä pysähtyä vai ei. En pysähtynyt. Melko pian sen jälkeen ajoimme tuoreen kolarin ohi. Täytyy ehkä itsekin vähän skarpata.

KUIN KOTIIN OLISI TULLUT

Pala sydäntäni jäi Dominikaaniseen tasavaltaan kolme kuukautta sitten. Vaikka kotiuduimmekin nopeasti taas suloiseen Suomeen, on Karibian kodin ikävä muistuttanut olemassa olostaan tasaisin välein. Paras lääke lähes kaikkeen on matkustaminen, ja siksipä siskoni Annen kanssa pakkasimme kesähepenemme ja matkustimme toiselle puolen maapalloa.

Vastassa oli villisti hyppivä ja sinne tänne säntäilevä koiranelikkomme. Oli tainnut ikävä vaivata karvaturrejakin. Korvioksi poissaolostani kokkailen nyt sitten gourmetherkkuja hauvoillemme. Tänään ruokalistalla oli riisiä ja sikanautaa.

Sosua on ihan sama kuin lähtiessämme. Heti saavuttuamme tapasimme espanjan opettajamme ja autonkorjaajamme. Kaikki on tuttua, leppoisaa ja ah, niin kodikasta. Eikä espanjan kielikään ole päässyt niin unohtumaan, etten olisi osannut konsultoida puutarhuriamme uima-altaan puhdistuksessa. Jopa liikennekulttuuri tuntuu juurtuneen jonnekin selkäytimeni seutuville. Vaikka Suomessa ajelen säntillisesti, vaihdoin taas heti ajotapani näille kaduille sopivaksi. Siskoni ihmetteli, kun kääntyessämme risteyksessä joku vastaan tuleva auto törkeästi kiilaten kääntyi oman automme eteen. Minä siihen sanomaan, että saattoi siinä liikennevalotkin olla, en vain huomannut..

Liika niuhottaminen ei sovi, kun rentoutumaan olemme tänne tulleet. Parhaiten se käy aurinkotuoleissa ja jacuzzissa. Miten ihanaa onkaan taas polskia tähtitaivaan alla Karibian kuumassa yössä.

PUOLIVUOTISKATSAUS

Nyt on aika tehdä pieni yhteenveto siitä, millainen maa tämä Dominikaaninen tasavalta oikein on. Puolessa vuodessa olen saanut jonkinmoisen käsityksen maasta, sen tavoista ja ihmisistä. Vaikka toisinaan miettiikin, miten kätevästi hommat hoituvat Suomessa, ei koti-ikävää juuri ole ollut. Sen sijaan leppoisa elämäntyyli on tarttunut meihinkin. Luulen, että olen hiukan muuttunut, ja uskon, että parempaan suuntaan. Ehkä minussakin virtaa muutama pisara latinalaisverta.

IHMISET

Ihmiset ovat pääpiirteissään rentoja ja ystävällisiä (niin kuin Suomessakin). Mutta on joitakin tapoja, joihin ei Suomessa törmää. Täällä tuon tuostakin joku on ovella tarjoutumassa töihin tai pyytämässä rahaa. Rajattomasti emme voi palvelusväkeä palkata, mutta muutaman peson voimme heittää sitä tarvitsevalle. Yleisin syy rahankerjuuseen on lähiomaisen sairastuminen. Yleensä kyseessä on äiti. Eikä kenenkään sydän ole niin kovaa kiveä, ettei sairasta äitiä tahtoisi auttaa. En tiedä, mikä näitä täkäläisten äitejä vaivaa, mutta monet tuntuvat olevan sairaita. Ja usein. Summat eivät kylläkään ole suuria, yleensä parin euron luokkaa äidin leikkausta varten. Ihmettelenpä vain, millaisen leikkauksen parilla eurolla saa..

Kroonisen rahapulan aiheuttaa kädestä suuhun -elämäntapa. Monilla on kerran viikossa palkkapäivä, ja silloin ostetaan heti uudet vaatteet. Eihän sitä tiedä, jos huomenna ei vaikka enää ole edes elossa. Siispä parempi käyttää rahat tänään. Ulkonäkö on dominikaaneille tärkeämpi kuin mihin me suomalaiset olemme tottuneet. Täällä ei juuri näe kaupungilla naisia meikeittä, tavis-shortseissa ja ilman korkokenkiä. Kun taas tavallinen näky perjantai- ja lauantai-iltapäivisin on naiset papiljotit päässä kampaamoissa istumassa. Ihan ihailtavaa tuollainen ulkonäöstään huolehtiminen. Toisaalta, jos ulkomuotoon satsattaisiin hiukan kohtuullisemmin, jäisi rahaa sen varalle, jos äiti oikeasti sairastuu.

TYÖ

Työ, niin kuin muukin elämä, otetaan rennosti. Monet toimistovirkailijat lauleskelevat palvellessaan ihmisiä, ja tarjoilijat palvelevat verkkaisesti oli asiakkaita kuinka paljon tai vähän tahansa. Asiakkaisiin suhtaudutaan kuin ystäviin. Esimerkiksi apteekissa minulta on ainakin kaksi kertaa ´farmaseutti´kysynyt "Que quieres mi amor?" (= Mitä haluat rakkaani?).

Monilla ei ole kelloa, ja siksi aikataulut eivät täällä ole niin tärkeitä. Olin varannut kampaamoajan klo 13. Kun saavuin kaksikymmentä minuuttia myöhässä, ei paikalla ollut vielä ketään muita kuin yksi päiväunilta herättämäni vastaanottoapulainen. Lähdin siinä sitten lounaalle. Palasin klo 14.30, silloin oli henkilökuntaa jo runsaammin paikalla, eikä kukaan ollut milläänsäkään mistään. Olen todella tainnut dominikaanistua, sillä kirjoittamani teksti kuulostaa korvissani niin tavanomaiselta, että miksi ihmeessä edes kirjoitan sitä? No, tajuanhan minä, ettei tällaista tapahtuisi Suomessa.

KULTTUURI

Ihanaa on ollut huomata, että täällä raikaa aito dominikaanimusiikki kuluneiden jenkkihittien sijaan. Se sitten raikaakin ja kovaa niin kirkoissa kuin baareissakin. Desibeleistä ei ehkä ole kuultukaan, ainakaan minkäänlaisia rajoituksia ei tunnu olevan. Niin vanhat kuin nuoretkin kuuntelevat merengueta ja bachataa. Se on vähän niin kuin Suomessa kaikki kuuntelisivat Jari Sillanpäätä..

Liikennekulttuuri jaksaa edelleenkin ihmetyttää, vaikka ajan itsekin nykyään kuin dominikaanit. Punainen liikennevalo täällä ajaa samaa asiaa kuin kärkikolmio Suomessa. Stop-merkki tarkoittaa, että risteyksessä on parempi katsoa sekä oikealle että vasemmalle. Valtatiellä joku saattaa ohittaa oikealta puolelta, jos vastaantulevalla kaistalla on ruuhkaa. Ja auton voi nähdä parkkeerattuna keskelle kaistaa, vaikka vieressä olisi pientareella parkkiruutuja vaikka kuinka. Oma lukunsa on käsimerkit, joita en vielä ole kunnolla oppinut tulkitsemaan. Sen tiedän, että jos kuljettaja vatkaa kättä ikkunasta, täytyy hidastaa vauhtia. Ja jos edellä ajava nostaa sormensa pystyyn, hän on ehkä aikeissa pysähtyä. Tavanomaista on myös laittaa vilkku vasemmalle, kun aikoo pysähtyä tien oikeaan reunaan.

Tässä päällimmäiset ajatukseni elämänmenosta tällä puolen maapalloa. Saa nähdä, millainen kulttuurishokki iskee, kun piakkoin pääsemme Suomeen!

MATKALLA OMAVARAISTALOUTEEN

No nyt on viimeisetkin, elämäni ensimmäiset itse kasvattamani tomaatit syöty. Kyllä niitä riittikin! Kuudesta taimesta saimme noin sata tomaattia. Luulin, että tuotettuaan hedelmät, kasvi kuihtuu ja kuolee, mutta vielä mitä: taimet alkoivat taas kasvaa ja uusia tomaatin poikasia killuu jo tusinoittain oksilla. Tukikeppejä yritän lisätä sitä mukaa kuin vartta kertyy.

Uutta tomaattisatsia odotellessa olemme joutuneet keskelle paprikasesonkia. En olisi arvannut, millaista satoa saadaan yhdestä paprikasta otetuista siemenistä. Miehen nyrkin kokoiset vihreät paprikat odottavat vielä punastumista, mutta olen käyttänyt niitä jo runsaasti kaikkeen täällä kokkaamaani ruokaan.

Myös istuttamani melonit ja kurpitsat ovat muutamassa päivässä nousseet jo taimelle. Seuraavaa satoa odotan kuitenkin joko kirsikkatomaateilta tai jo kukkimaan puhjenneilta kurkuilta. Saa nähdä, kummat ehtivät ensiksi. Ei tässä voi kuin kummastella! Naapuritontin työmiehetkin jo kysyivät, kasvatanko vihanneksia myyntiin. Olenko ollenkaan se sama ´puutarhuri´, joka ei männä kesänä onnistunut saamaan yhden yhtäkään perunaa nousemaan..

VESIPUTOUSTEN LUMOISSA

Dominikaanisessa tasavallassa ei osata markkinoida. Saari on pullollaan mitä upeimpia luonnonihmeitä, mutta niistä tietävät vain harvat ja vahingossa paikalle eksyvät. Missä tahansa muualla olisi bussilasteittain japanilaisia Canonit kaulassa, ja paikalliset nyhtäisivät turisteilta tukkukaupalla pesoja oheistuotteita myymällä. Kyse ei ole siitä, etteikö täällä haluttaisi turisteja maan autenttisuutta pilaamaan. Keneltä tahansa kysyy, kaikki sanovat pitävänsä turisteista.

Meiltä reilun tunnin ajomatkan päässä, keskellä vehreää viidakkoa, solisee 27 vesiputousta. Sinne opastamassa seisoo valtatien varressa yksi ainoa auringon haalistama, pienellä präntätty kyltti. Vaikka ystäväni Outin (joka täällä juuri oli meitä pari viikkoa viihdyttämässä) kanssa olimme tietoisia kyltin olemassa olosta, silti pyyhälsimme ohi.

Emme todellakaan tienneet, mitä vastassa odotti. Kuvittelimme katselevamme kauniita maisemia, kuuntelevamme veden solinaa, valokuvaavamme lintuja, nautiskelevamme eväitä ja jos oikein siltä tuntuu, pulahtavamme virkistävään veteen. Yllätys oli aikamoinen, kun meidän käskettiin jättää KAIKKI tavaramme autolle ja pukea uimapuvut, kypärät ja kelluntaliivit. Sitten vain oppaan käsipuolessa virtaavia jokia ylittämään, kunnes saavuimme ensimmäiselle putoukselle. Silloin meille valkeni, että nähdäkseen vesiputoukset, täytyy uida voimakkaassa vastavirrassa, kiipeillä paljaita kallioseinämiä ja pyngertää itsensä putousten läpi oppaan kiskoessa käsistä ja huutaessa kuohujen läpi ohjeita, mikä jalka minnekin täytyy asettaa. Maasto on juuri sitä, millaiseksi se on aikojen kuluessa veden virtauksesta muokkautunut. Kaivinkoneet eivät ole kajonneet maisemaan, ja siksipä turvakaiteilla varustettuja ohituskaistoja ei ole.

Kun putoukset oli kiivetty ylös, paluumatka alas oli nopea. Lilluimme virran mukana ja vesiputoukset laskimme liukumäkeä. Leuka rintaan, nyrkit yhteen, käsivarret tiiviiksi paketiksi vartaloon kiinni ja hupsista, näin sitä mennään! Suvantokohdissa tasasimme hetken hengitystä. Suurimmat putoukset saattoi myös hypätä. Kypärän, turvaliivin ja jykevän oppaamme ansiosta hommassa ei varsinaisesti ollut mitään vaaraa. Pikkuruhjeen sain olkapäähän ja kerran kolautin pääni kallioseinään. Onneksi oli kypärä. Kiersimme tällä kertaa seitsemän putousta. Ensi kerralla menen varmasti kaikki 27. Jos saa valita, tutustun tästä lähtienkin eteen sattuviin luonnonihmeisiin kokemalla ja tekemällä, pelkän katselemisen sijaan.

YLLÄTYS, YLLÄTYS

Pahaa avistamatta istuskelin toissapäivänä ulkoterassilla lueskelemassa kahvikupposen kanssa, kun yhtäkkiä pöydälle laskettiin pienen pieni koiranpentu! Noin 10cm x 20cm otus oli kuulemma yllätyslahja minulle. Que pasó?!

Olin juuri päivää tai kahta ennen maininnut, että en erityisemmin pidä koirista, ja että meille riittää yksi Gina-koira. Mutta kun tämän karvapalleron näin, sydämeni suli kuin jäätelö Karibian auringossa (=matkalla kaupasta kotiin jäätelöstä pirtelöksi, kuten olen saanut tuta..)

Pentu on poika ja sai nimekseen Piki. Piki on pikkuinen ja aivan musta, vain tassun päissä vähän valkoista. Piki nukkuu paljon, syö keittämääni kaurapuuroa sormustimellisen kerrallaan ja pissaa lattialle vartin välein. Gina ja Piki ystävystyivät heti. Iso koira vahtii pikkuista herkeämättä ja pikkuinen yrittää purra isompaa nenästä. Ja jos selän kääntää, niin jo on pikkukoiran pää isomman suussa. Ihan vain varmuuden vuoksi emme koirakaksikkoamme ilman valvovaa silmää jätä. Mutta jos Pikistä tulee Ginan kaltainen vahtikoira, ei meillä ole täällä mitään hätää. :)

HYVÄ SUOMI!

Eilen istuskelimme naapurikylän Cabareten rantaravintolassa illastamassa. Juttelimme siitä, kuinka vähän meitä suomalaisia täällä Dominikaanisen pohjoisrannikolla asuukaan. Ties mitä muuta juuri sillä hetkellä höpöttelimme, kun kohdallemme pysähtyi suomalainen pariskunta kuultuaan tuttua kieltä. Alunperin Pohjanmaalta lähteneet, nykyisin Ruotsissa asuvat Maire ja Ari istahtivat pöytäämme, ja siinä yhdessä ihmettelimme, kuinka ihanaa on kuulla suomen kieltä! He olivat kuukauden mittaisella lomalla tyttärensä ja dominikaanivävynsä luona.

Täällä kun päivät mongertaa espanjaa ja englantia, tuntuu ihmeelliseltä saada sanottavansa sanotuksi äidinkielellä. Vertailimme kokemuksiamme tästä kummallisesta saaresta, mainostimme suomalaista mentaliteettia ja päivittelimme dominikaanista elämänmenoa. Loppujen lopuksi päädyimme kuitenkin siihen, kuinka samankaltaisia suomalaiset ja dominikaanit pohjimmiltaan ovat.

Kun tänään uudet ystävämme tulivat meille vierailulle, tuntui kuin olisimme tunteneet heidät aina. Istuimme suuren ruokapöytämme ääressä kahvia juoden ja leipomaani omenapiirakkaa syöden. Paikalla oli Mairen ja Arin lisäksi heidän tyttärensä Milena, vävynsä Angel sekä suomenruotsalainen Teresia dominikaanimiehensä kanssa. Keskustelu polveili sujuvasti suomen, ruotsin, englannin ja espanjan välillä. Kukin meistä taisi käyttää kutakin kieltä ja puhua toistemme päälle niin kuin maassa on tapana.


Ehkä siksi, koska meitä suomalaisia on niin vähän, tunnemme niin tiiviisti kuuluvamme yhteen. Tuskin britit tai saksalaiset näin paljon innostuvat tavatessaan maanmiehiään ulkomailla. Täällä jopa arkkivihollisemme ruotsalaiset tuntuvat, jos eivät nyt ihan siskoilta ja veljiltä, niin serkuilta ainakin!

ILONAIHETTA AAMIAISPÖYDÄSSÄ

Koska elämän onni koostuu pienistä ilon aiheista, tämän kertainen blogikirjoitukseni kertoo yhdestä tomaatista. Eikä mistä tahansa tomaatista, vaan elämäni ensimmäisestä itsekasvattamastani tomaatista!

Aamulla tapani mukaan käyskentelin pihamaalla ja totesin yhden tomaatin olevan sopivan kypsä poimittavaksi. Nappasin sen mukaani ja näppäsin parisenkymmentä valokuvaa jälkipolville todistusaineistoksi. En ole ennen tiennyt, että tomaatit voivat tuoksua, mutta tämä tuoksui huumaavasti. Ja mikä taivaallinen maku! Ihan kuin mansikoita olisi syönyt! Raikkaan makea, eikä tippaakaan vetinen. Maistoin ehkä myös auringon paisteen ja lämmön. Tai sitten se oli se lisä- ja torjunta-aineiden puutos, mikä teki tomaatistani niin herkullisen, parhaan ikinä.

YSTÄVÄNPÄIVÄ ELOKUVATYYLIIN

Ehkä muillekin on käynyt sama kuin minulle usein Suomessa: suunnittelen aikovani satsata johonkin ihan tosissani, mutta tilanteen tullen livahdankin siitä, mistä aita on hiukkasen matalampi. Selvemmin sanottuna: aion koristella juhliin talon juuri niin kuin sisustuslehdissäkin tehdään, viimeisen päälle, mutta sitten ajanpuutteen tai saamattomuuden vuoksi tyydynkin vain siivoamaan pahimmat ryntteet kaappiin ja vaihtamaan pöytäliinan.

Tänä vuonna päätin satsata Ystävänpäivään oikein kunnolla! Koska täällä tätä aikaa on, voi vaikka koko päivän keskittyä pelkästään kynttilöiden asettelemiseen. Valitettavasti valokuviin ei millään saa tallennettua tunnelmaa ja valaistusta täydellisesti, mutta ehkä niistä jotain osviittaa saa.

Katoin matalan pikkupöydän valkoisine pöytäliinoineen ulos uima-altaan viereen ja asettelin kasan tyynyjä istuimiksi. Tottakai astiat katelautasia myöden ja serveteissä sydämiä. Kynttilöitä sinne tänne ja jouluvalot sydämen muotoon pöydän ympärille. Taustamusiikiksi pehmojazzia tuikkivan tähtitaivaan alla.

Menú oli seuraava: Alkuruoaksi parsakeittoa ja patonkia con valkosipulivoi (kaikki tottakai itsetehtyä!) Pääruokana lohta lime-ranskankermakastikkeessa ja perunamuusia. Jälkiruoaksi suklaasydämiä kermavaahdolla. Juomana kuohuviiniä ja kuplavettä. Kaikki onnistui mainiosti, vaikka nyt itse joudunkin kehaisemaan.

Illallisen jälkeen seuralaiseni alkoivat pelata jalkapalloa ja minä hain tanssikavaljeerikseni porrasharjan. Juhlat jatkuivat pitkään ja kaikilla oli hauskaa!

TILANNEKATSAUS KASVIMAALTA

Puutarhureiden sanotaan olevan onnellisimpia ihmisiä maailmassa. Voin uskoa sen, seuratessani oman puutarhani kasvua siementen itämisestä ruokalautaselle asti. Se on prosessi, joka vaatii kärsivällistä luonnetta ja jokapäiväistä uutteruutta. Jos ei ihan pikkutarkoiksi heittäydytä, olen selvinnyt aika hyvin sekä pitkäpinnaisuuden että ahkeruuden kanssa. Viimeisin ilonaiheeni on kuvassa kukkiva ruusu. Ostin taimen kuukausia sitten, ja melko pian se osoitti nääntymisen merkkejä. Vaan sinnikkäästi taistellen olen saanut sen jälleen kukkimaan!

Suurin ylpeyden aiheeni on kuitenkin tomaattipuskat, joiden oksilla juuri laskin killuvan 70 puolivalmista tomaattia! Nyt enää tarvitsisi selvittää, koska sato kuuluu korjata. Kuka tietää, poimitaanko tompsut puoliraakoina ja annetaan kypsyä ikkunalaudalla, vai annetaanko niiden rauhassa punastua ennen poimintaa?

Salaatti ei ota itääkseen, ehkä siksi, että koira möyhentää penkin tasaisin väliajoin. Salaattia odotellessamme syömme runsaasti persiljaa, joka kasvaa vimmatusti sitä enemmän mitä enemmän sitä syömme. Ja kunhan kaikki 24 paprikapensastamme alkavat tuottaa hedelmää, meillä taitaa olla paprikaa ruokana joka päivä..

ELINAN KEITTIÖSSÄ

Minusta on tullut oikea keittiöihme! Saatan yks´kaks´tuosta vaan leipasta pari leipää. Ja kaupassa tottuneesti nappaan aina muutaman paketin voita, munia, ranskankermaa, jauhoja, taloussuklaata, tuorejuustoa ja sokeria, jotta leivontavalmius ei herpaantuisi hetkeksikään.

Entisessä elämässäni leivontaa suunniteltiin aina päivä tolkulla. Itse asiassa leivoin vain silloin, kun oli tulossa vieraita. Pullaa kerran vuodessa, laskiaisena. Ei kai normaali-ihmisellä ole töiden, kotitöiden ja harrastusten takia aikaa hengailla keittiössä odottamassa taikinan kohoamista. Ja jos tarve on vain se kaksi pullaa, miksi leipoa puolen litran taikina. Sitä paitsi, lähikadun kahvilasta saa nopeasti ja näppärästi uunituoretta muutamalla eurolla. Täällä niitä lähikadun kahviloita on turha haeskella. Kerran ostin supermarketista pullaa, josta löytyi hius.

Valitettavasti sellainenkin taito kuin leipominen pitää opetella. (Ellei ole jauhopeukalo ihan syntyjään.) Noin puolet leipomuksistani onnistuu hyvin tai kohtuullisesti, puolet menevät suoraan roskiin, jos koiralle ei kelpaa. Täällä meillä on kaasuliesi, jonka käyttöä opettelen vieläkin. Alkuun poltin kaikki pohjasta, nykyään pysyttelen annetuissa paistoajoissa. Toinen haaste on leivonta-aineet. Täältä ei esimerkiksi saa kermaviiliä, jota olen Suomessa tottunut käyttämään kaikkeen. Netistä googlaan reseptejä, joiden ainesosia sitten yritän soveltaa ja korvata muilla, toisinaan kohtalokkain seurauksin. Kolmas haaste on juuri nuo internetistä löytyvät reseptit unsseineen, cupseineen ja puntineen. Ja silloinkin, kun leivon supi-suomalaisesta ohjeesta, joudun mittaamaan desilitrat cup-mitalla.

Kun itseluottamus leipomiseen kasvaa, alkaa soveltaa reseptejä ja silloin kasvaa myös riski epäonnistua. Kaksi kertaa olen kutsunut naapurit meille kahville ilmoittamalla, että olen leipomassa kakkua, tulkaa maistamaan. Molemmat kerrat ovat olleet päätyä katastrofiksi. Ensimmäisen kakun pohja paloi. Lisäksi se takertui leivinpaperiin, joka olikin wax paperia. Halkaisin, paloittelin ja räävin kokoon vähiten palaneet pohjan osat ja sain kuin sainkin tehdyksi kakun. Siitä tuli hyvin pieni, mutta makoisa! Toisella kertaa pohja oli jäänyt raa´aksi, aikaa vieraiden tuloon 20 minuuttia. Kaahasin autolla saksalaiseen elintarvikekauppaan, jossa olin nähnyt valmiita piirakkapohjia, samoja, joihin olen joskus turvautunut Suomessakin. Niiden parasta ennen -päiväys näytti menneen kolme viikkoa sitten. Sieltä suoraan supermarkettiin, ja jäätelöaltaan kautta kotiin. Onneksi vieraat olivat vähän myöhässä ja söivät Magnum-puikkonsa mukisematta.

Leipominen on yllätyksistä huolimatta hauskaa. Ja todella hauskaa silloin, kun joku onnistuu oikein hyvin. Syntymäpäivälahjaksi saamani Kitchen Aidin avulla olen oppinut tekemään niin hyvän pizzapohjan, että parempaa ei saa italialaisesta ravintolastakaan!

APUA!

En ole hukkuneet sateeseen, vaikka edellisestä blogikirjoituksestani onkin vierähtänyt aika paljon aikaa. Kuten kaikki luova, myös kirjoittaminen vaatii vastapainoksi taukoa. Voi elää elämää muodostamatta jatkuvasti ympäröiviä tapahtumia painokelpoisiksi virkkeiksi. Tänään sitten tapahtui sellaista, joka taas pakotti minut rakkaaksi käyneen miniläppärini kimppuun.

Kaikki unelmoivat voivansa joskus auttaa köyhiä. Tänään minun unelmani toteutui. Paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön johtaja Tonya pyysi minua mukaansa viemään köyhille lapsille koulutarvikkeita. Jaoimme lapsille pussit, jotka sisälsivät lyijykyniä, kumeja, vihkoja, teroittimia, värikyniä ynnä muuta. Täkäläiset koulut ovat avoimia kaikille, mutta koulutarvikkeet täytyy jokaisen kustantaa itse. Lukuisilla köyhillä perheillä ei ole sen tähden varaa laittaa lapsiaan kouluun. Siksi Tonya joukkoineen on liikkeellä, ettei koulunkäynti jäisi kynistä ja vihkoista kiinni. Lahjoitusvaroin lapsille hankitaan koulutavaroiden lisäksi vitamiineja ja lääkkeitä. Järjestö toimii yhteistyössä paikallisen hienostohotellin kanssa. Hotellivieraita rohkaistaan tuomaan mukanaan käytettyjä lastenvaatteita, kenkiä, koulureppuja ja urheiluvälineitä, jotka kerätään ja säännöllisin väliajoin viedään lava-autolla köyhille.

Fiksusti keksitty: tässä on kätevä kanava avun perille viemiseen. Kuka tahansa turisti voi halutessaan pakata rantahepenien ja sandaalien väliin parikymmentä pikkupakettia puuvärejä tai nipullisen ruutuvihkoja, jättää hotelliin, ja kuten tänään sain olla todistamassa, apu menee lyhentämättömänä perille. Jos Tonyan kaltaisia puuhanaisia olisi vähänkin enemmän, kuinka helposti apua voitaisiin viedä kaikkialle, missä sitä tarvitaan!

AQUA, AQUA JA VIELÄ KERRAN AQUA

Karibialla pitäisi olla kuuma ja helle, mutta tämä alkaa jo muistuttaa Suomen kesää. On satanut ainakin viikon. Todellisuudessa sadetta on kestänyt ehkä kolmisen päivää, mutteivät täällä muutkaan pidä niin tarkkaa lukua päivistä. Kalenteriani en ole nähnyt sen jälkeen kun tänne muutin ja rannekellonikin on ollut jo ainakin kaksi kuukautta hukassa.

Sateen takia olemme vain kököttäneet kotona ja koira alkaa hyppiä seinille. Se on aito dominikaani, eikä suostu pistämään nenäänsä ulos kastumisen pelossa. Samasta syystä ei kotiapulaisemmekaan tänään tullut siivoamaan taloa. Soitin, kun hän alkoi olla jo puolitoista tuntia myöhässä normaalista saapumisajasta. Ei ollut viitsinyt lähteä sateen takia liikkeelle. Harkitsin jo huomauttamista siitä, kuinka Suomessa mennään töihin, vaikka taivaalta tulisi jääkimpaleita. Sen sijaan lupasin itse siivota tällä kertaa. No, moppiin en ole vielä koskenut.

Myös espanjanopettajamme teki oharit, on kuulemma kipeä. Taitaa hänkin vain olla sokerista. Tottahan se on, että kun täällä sataa, vettä tulee todella paljon. Toivoa sopii, etteivät rakkaudella vaalimani tomaatin taimet kuole veden yliannostukseen!

Sadesää sinänsä on oivallinen tekosyy loikoilla koko päivä yöpaidassa, lukea kaikki siskon joululahjaksi antamat romaanit, töllöttää televisiosta ikivanhoja Frendien uusintoja, paistaa iso kasa lettuja ja nautiskella niitä samalla, kun pänttää espanjan verbejä. Voisi asiat hullumminkin olla!

CARIBBEAN HORSE RANCH

Meillä on ollut huolta, kun lainahevosemme Polle on ollut kateissa monta päivää. Tänään kuitenkin kohtasimme taas kerran näyn, jota emme uskoneet kohtaavamme: kolmen hevosen kulkue marssi määrätietoisesti taloamme kohti, Polle etunenässä. Ilmeisesti hevonen vain kävi hakemassa pari kaveriaankin vehreille niityille. Taisimme ihan turhaan palkata puutarhurin ja ostaa ruohonleikkurin, kun nyt saamme sekä leikkuun että lannoituksen ilmaiseksi.

Olemme yrittäneet selvittää Pollen alkuperää, ja saimme kuulla, että täällä ihmiset eivät pidä niin tarkkaa lukua hevosistaan. Koska ne eivät ole erityisen hyödyllisiä ja ovat suhteellisen halpoja, eivät ihmiset vaivaudu juoksentelemaan karkureiden perässä. Eli kai voimme hyvällä omalla tunnolla kutsua hevosia omiksemme ´löytäjä saa pitää´ -periaatteen nojalla. Eikös meillä olekin aika hieno farmi!?

FLORA JA FAUNA: osa Fauna

Koirien ja heppojen lisäksi talouttamme jakaa muutama muukin eläinlaji. Kaikenkarvaiset koppakuoriaiset, mönkijät ja madot ovat kotiutuneet tänne lähes yhtä pysyvästi kuin mekin. En ole koskaan ollut hyvää pataa pieneliöiden kanssa, mutta täällä ötököitä ei juuri tule noteerattua. Ainoastaan yöllä, kun vessaan kömpiessä kantapään alla rusahtaa..

Ainut eläinlaji, jota vieläkin kavahdan, on sammakot. Kaikesta suloisuudestaan huolimatta en soisi niiden uiskentelevan altaassani. Päivät ne piileksivät kukissa ja lehtien alla, ja pulahtavat uimaan kuun valossa. Sammakot taitavat kuitenkin syödä hyttysiä, joten yritän kestää. Mieluummin muutama Saku altaassa kuin dengue ja malaria elimistössäni.


Minusta on kehittynyt melkoisen taitava hämähäkin tappaja. Kahden euron kolikon kokoisten takia en viitsi vaivautua, mutta nyrkkiä suuremmat on parempi toimittaa päiviltään. Kylpyhuoneessa peilin takana asustaa pikkuruinen kotihämähäkki. Siellä se piileskelee ja vahtaa kosmetiikkaani. Suomessa vastaava olisi saanut kyytiä ajat sitten, mutta täällä luonnon kanssa pitää oppia elämään sovussa. Jos eläin ei ole vaarallinen, se on ystäväsi. Iltaisin on ihanaa istuskella ulkosalla ja kuunnella heinäsirkkojen sinfoniaorkesteria. Aina silloin tällöin paikalle eksyy kämmenen kokoinen perhonen tai pari.

KYLÄILLÄÄN SITÄ TÄÄLLÄKIN

Lomaillessamme ensi kertaa Dominikaanisessa tasavallassa tutustuimme naapurikylän Cabareten rannalla mieheen nimeltä Nicholas. Hän kaupittelee paikallisista kivistä tehtyjä koruja ynnä muuta sälää. Törmäämme Nicholakseen aina Cabaretessa käydessämme, vaihdamme kuulumisia ja ostamme jonkun helyn kannatuksen vuoksi. Hän on jo pidemmän aikaa pyytänyt meitä vierailemaan kotonaan, ja tänään se sitten tapahtui.


Nicholas, hänen kaksi lastaan sekä äiti ja isä asuvat suomalaisittain ajateltuna vaatimattomassa, pienehkössä puurakennuksessa eli ihan tavanomaisessa dominikaanikodissa. Alue on tupaten täynnä samannäköisiä taloja, joiden väleissä mutkittelevat kapeat kulkuväylät. Sisällä talossa on kirkkaan vihreät levyistä rakennetut seinät, joilla roikkuu valokuvia. Pieni pöytä ja muutama tuoli ovat ainoat huonekalut, enempää ei mahtuisikaan. Verhojen takana on ilmeisesti pari makuusoppia. Joku patja on nostettu kattoparrujen päälle. En kutsuisi taloa viihtyisäksi, mutta siisti ja puhdas se on. Ihan kunnollinen ja kelvollinen koti.



Saavuttuamme vierailulle vastassa oli iloinen perhe, joka otti meidät halaten ja suukotellen vastaan. Tunnelma oli rento ja hauska, vaikka olimmekin ventovieraita toisillemme. Heti meille tarjottiin kuvassa näkyviä keitettyjä palkohedelmiä, jotka kuorittuamme sisältä paljastui vaaleampi syötäväksi tarkoitettu osa. Hyvältä maistui! Saimme myös kahvia, johon oli paikalliseen tapaan lisätty runsaasti sokeria. Veimme tuliaisiksi aamulla leipomiani donitseja, joista isäntäväki tykkäsi kovin. (Tai sitten ovat hyviä näyttelijöitä..)

Nicholas puhuu auttavaa englantia, mutta lähes koko vierailun hoidimme silkalla espanjalla. Juttelimme mitä nyt kyläillessä jutellaan: käärmeistä, lumesta, kaikesta mistä tämän astisella espanjantuntemuksellamme vain voimme jutella. Paikalle tuli myös naapurin rouva tyttärineen. Eivät taida vaaleaihoiset vieraat olla täällä kovin tuttu näky.

Päällimmäiseksi vierailusta jäi hyvä mieli. On aina mielenkiintoista nähdä uutta ja tustua mukaviin ihmisiin. Opin myös sen, ettei kannata harmitella, jos joskus erehtyy maksamaan katukauppiaalle muutaman euron liikaa. Se voi mennä ihan oikeaan tarpeeseen.

NIPISTÄKÄÄ MINUA, JOS TÄMÄ ON UNTA

Perheemme on taas saanut lisäystä. Tällä kertaa joukkoomme liittyi hevonen, joka sai nimekseen Polle. Eräänä aamuna kurkistaessani makuuhuoneen ikkunasta alkavaa auringonnousua, sieltä pisti esiin hevosen pää. Koni on tainnut lähteä omille teilleen joltakin haciendalta, emmekä ole kenenkään kuulleet sitä kaipaavan. Turkki näyttää olevan melko takussa, kaipaisi kunnon kylpyä ja harjausta. En kuitenkaan vielä tohdi mennä sitä jynssäämään, ties vaikka potkaisee. Eläin vaikuttaa kuitenkin ystävälliseltä, sillä äsken tarjosimme sille porkkanaa, jonka se söi kiltisti kädestä.

En tiedä, mitä hevosen kanssa pitäisi tehdä. Meillä on tähän asti ollut avoimet ovet kulkueläimille. Ja jos Polle meillä viihtyy, se saa jäädä. Autotallissa on kyllä tilaa yhdelle heinällä kulkevalle nelivedolle. Kukahan tulee seuraavaksi, edesmenneen Maukku-kissan, rannalta löytyneen lahjakoira-Ginan ja nyt tämän Polle-hevosen jälkiä seuraten?

HAITI HÄTKÄHDYTTI

Olen kuvitellut, että Dominikaanisessa tasavallassa on köyhää. Käytyäni naapurivaltion Haitin puolella, muutin mieleni. Täällä ihmisten asiat ovat oikeastaan hyvin.

Muutamalla limsapullolla ja tukulla pesoja meidän ei tarvinnut maksaa rajan ylityksestä 60 dollaria/hlö, vaan portti aukesti jostakin ei niin virallisesta rajanylityspaikasta. Yhtäkkiä loppuivat puut ja alkoi ruskea, paahtunut aavikko. Sitten vastaan tuli likaisia lapsia resuisissa paidoissaan. Kun ehdimme markkinapaikalle, vastassa oli silmänkantamattomiin afrikkalaisen näköisiä ihmisiä. Kun pääsimme retkibussistamme ulos, hyökkäsivät lapset luoksemme ja tarttuivat käsiimme. Siellä puikkelehdimme sitten ihmisjoukossa ja yritimme raivata tietämme oppaan perässä. Omalla autolla Haitiin ei ole mitään asiaa. Ulkoministeriön tiedonantojen mukaan Haiti on maailman 5. vaarallisin maa ryöstöineen, kidnappauksineen ja väkivaltaisuuksineen. Tuskin haitilaiset luonnostaan pahoja ovat, nälkä vain ajaa julmuuksiin.



Kuvassa näkyvä poika toppatakissa jäi meille kaikille matkalaisille mieleen. Takki on ehkä ainut vaatekappale, jonka hän omistaa. Muutkin lapset olivat pölyisiä ja likaisia, ja heillä oli päällään rikkinäisiä vaateriepuja. Sanotaan, että lapset ovat aina lapsia ja että köyhätkin voivat olla onnellisia. Mutta nämä lapset olivat vakavia. Orpokodilla tarjotaan ateria päivittäin. Huonommassa jamassa ovat lapset, joiden vanhemmilla ei joka päivä ole varaa antaa heille ruokaa.


Silmät suurina pällistelimme ympärillemme ja yritimme sulattaa kaikkea näkemäämme. Jostain kumman syystä se jonkun heittämä ´lottovoitto syntyä Suomeen´ ei kuulostanut kliseeltä.

FELIZ AÑO NUEVO!

Hupsista, kuinka nopeasti viikko hurahtaakaan! Jouluaattona vanhempani, siskoni ja lankoni saapuivat vieraaksemme kaukaa Suomesta. Nyt on uuden vuoden päivä ja perheeni jo matkalla takaisin Suomeen. Koska aikaa oli niin vähän, en tuhlannut sitä istumalla tietokoneen ääressä. Nyt on taas paljon kirjoitettavaa mielessä.



Turistioppaina veimme vieraamme tietysti Haitiin, jonne Suomen ulkoministeriön sivuilla varoitetaan ankarasti menemästä maan vaarallisuuden ja väkivaltaisuuksien takia. Olihan se aikamoinen kokemus meillekin karskeille maailman matkaajille. Oli kuin olisimme astuneet suoraan Yle Teeman dokumenttiin, niin absurdilta kaikki tuntui.



Muita tähtihetkiä menneellä viikolla oli muun muassa se, kun siskoni Anne ja lankoni Juha kokkasivat makaronilaatikkoa! En ollut pitkään aikaan edes muistanut lempiruokani olemassa oloa. Vaikka saimme kasapäin ihania tuliaisia ja lahjoja Suomesta, paras lahja oli kuitenkin saada oma perhe tänne meidän uuteen kotimaahamme.